Kun joulu on holly, jolly.

Olemme olleet mukavasti joulun tunnelmissa koko joulukuun. Naapurusto alkoi joulun viettoon oikeastaan jo kiitospäivän viikonloppuna. Joulukuusia matkusti autojen katolla, jouluvaloja alkoi ilmestyä enemmän ja enemmän ihmisten pihoille ja ikkunoista näkyivät koristellut kuuset. Koska meilläkin sattui kuusi olemaan, koristelimme omamme myös heti joulukuun alussa, mikä tuntui samaan aikaan mukavan tunnelmalliselta ja pikkuisen väärältä. 

Tämä ei ole meidän kuusi, vaan Spectum Centerin jättiläinen, joka ilmestyi paikalleen jo Halloweenin tienoilla.

 Ilmat ovat viilentyneet, varsinkin aamuisin ja iltaisin on jo varsin kirpakan tuntuista. Päivällä saattaa vielä hyvällä tuurilla pärjätä t-paidalla, mutta on ollut myös päiviä, jolloin kaksikaan villapaitaa ei tunnu riittävältä ja harmittaa, kun pipot jäivät Suomeen. Ympärillä näkyykin varsin vaihtelevia varusteita Ugg-saappaista varvassandaaleihin ja shortseista toppatakkeihin. Osittain paksut talvivarusteet tuntuvat olevan lähinnä talven fiilistelyä, mutta ei täällä enää kesäkään ole. Syksy sen sijaan ihan selvästi on. Joulukuussa olemme saaneet ihastella kellastuvia ja punertuvia lehtiä ja osa puista alkaa olla pian tyhjänä. Syksyinen maisema ja joulun koristukset näyttävät yhdessä hetkittäin tosi oudolta, kuin asiat tapahtuisivat väärään aikaan. Valkeaa joulua tänne kuitenkin on turha odottaa, vaikka kaukana vuorille onkin tullut valkoinen huippu. On oikeastaan ihan vapauttavaa, kun lunta ei edes tarvitse toivoa ja jännittää tulevaksi. Joulun aika onkin täällä todella värikäs. Joulukoristeet ja valot ovat räiskyvän iloisia ja suurimpia symboleita joululle tuntuvat olevan karkkikepit, lahjat, koristepallot, lumiukot, joulupukki ja porot sekä tietysti joulukuusi. Kristillinen joulun sanoma on aika piilossa, mikä on hyvin ymmärrettävää alueella, jossa kaikki eivät suinkaan edes juhli samaa joulua. Lapsetkin osasivat muistuttaa, että on parempi toivottaa "Happy Holidays", näin lukee myös monissa postikorteissa ynnä muissa toivotuksissa. Koulussa oli käyty läpi eri kulttuureiden juhlia ja perinteitä. Ilmeisesti ainakin Hanukka on tehnyt vaikutuksen suklaakolikkopeleineen ja kynttilöineen. Keskimmäisen toiveena onkin viettää myös tätä juhlaa. Katsotaan millainen vuoden vaihde tästä onkaan muodostumassa. 

Kuluneen kuukauden aikana olen pannut merkille täkäläisestä joulun ajasta sen, että kyseessä on ehkä enemmän iloinen ja riehakas kuin harras tunnelmallinen juhla. Perheen yhdessäolo ja rentoutuminen ovat tärkeitä asioita ja niiden merkkinä tuntuu olevan koko porukalle hankitut yhteensopivat pyjamat. Olihan ne pakko metsästää meillekin, vaikka olin asiassa jo todella myöhässä vasta black fridayn jälkeen, jolloin jäljellä oli enää hajakokoja. Olemme käyneet ihastelemassa kauniita jouluvaloja Dana Pointin satamassa ja Balboa Islandilla. Koska luonto ei niin selvästi käänny joulun viettoon, on jouluvaloilla täällä todella tärkeä merkitys joulun tunnelman luomisessa. Mitään tunnelmallisen hämyistä kynttilälyhdyn valoa saa aika turhaan etsiä, kyllä täällä ollaan ihan all in. Ripustin kyllä meillekin patiolle jouluvalot, mutta ne ovat aika laimeat. Ihan tavallisen väriset ja en edes laita niitä päälle joka ilta, koska inhoan mennä irrottamaan töpseliä patiolle ennen nukkumaanmenoa. Siellähän voi olla vaikka hämähäkki. 

Joulua varten koristellaan talo sisältä ja ulkoa ja varsin runsaasti. Tätä osasin odottaa ja mielenkiinnolla olen katsellut touhua. Mitä en tiennyt (mutta olisi kyllä jo tähän mennessä pitänyt arvata), että osa ihmisistä koristelee myös autonsa. Niinpä täällä on saanut katsella liikenteessä siellä täällä vilahtelevia poron sarvia Rudolphin neniä. Sarvet sojottavat etuikkunoista ylös ja nenä kiinnitetään auton nokkaan. Toinen muoti on laittaa takakontista roikkumaan tontun jalat. En sano tästä enempää, mutta porot ovat ihan hauska ilmestys. 
Tontut eivät ole täällä ihan yhtä lailla joulun symboleita kuin meillä. Ja erilaisiakin ne täällä ovat, enemmän haltiamaisia suippoine korvineen ja punavihreine asuineen. Tonttuja enemmän vilahtelee siellä täällä puisia pähkinänsärkijöitä. Osalla näitä ukkeleita vaikuttaa olevan aikamoinen kokoelma. Pähkinänsärkijä-baletti on täällä todella paljon isompi juttu kuin meillä.  

 Joulukuu vilahti tähän pisteeseen todella nopeasti. Ihan yhtä täynnä tapahtumia ja tekemistä se ei ole ollut kuin usein Suomessa, mutta kyllä muutamat pikkujoulutkin tuli juhlittua. Odotettuna tapahtumana saimme ensimmäiset vieraamme Suomesta, kun puolison vanhemmat saapuivat tänne viikoksi. Kylläpä oli mukavaa nähdä lähipiiriä ja lapset olivat todella onnellisen oloisia mummon ja papan seurasta. Koulun päätyttyä jouduimme sanomaan hyvästit mukavalle tanskalaisperheelle, joka palasi takaisin kotimaahansa. Näin saimme maistiaiset myös tästä puolesta ulkomailla asumisessa. Hyvästejä tulee lopulta samassa suhteessa ystävystymisen kanssa. Toivottavasti vanhimman pojan koulu jatkuu yhtä mukavissa merkeissä ensi vuonna, vaikkei luottokaveri enää olekaan maisemissa. 

Vietämme ensimmäisen kerran koko joulun oman perheen kesken. Toivon, että ehdimme katsoa monta jouluelokuvaa, joita Netflix ja Disney+ ovat onneksi pullollaan. Emme ole leiponeet itse pipareita, Ikeasta ostetut maistuvat onneksi oikein hyviltä. Ruoaksi taidetaan laittaa mahdollisimman helppoja suosikkeja, riisipuuroa ja vaikka lihapullia. Pakkasessa odottaa onneksi pieni erä karjalanpiirakoita. Tänään tein minimisiivoukset. Joulupukki taitaa saapua vasta joulupäivänä, kun nyt täällä ollaan (ja koska lahjat ovat vielä paketoimatta). Eiköhän tästä kuitenkin joulu tule. 
Toivottavasti joulu saapui myös sinne Suomeeni kaukaisehen. Oikein hyvää joulua kaikille, jotka olette jaksaneet lukea kuulumisia täältä syksyn mittaan. 

Joulun kunniaksi muutin myös kommentointiasetuksia, joten nyt pitäisi onnistua kommentointi myös nimettömänä, ilman google tiliä.

Koti-ikävästä kiitollinen.

Torstaina Yhdysvalloissa juhlitaan kiitospäivää, joka vaikuttaa olevan täällä hyvin tärkeä ja suuri juhlapäivä. Ruokakaupoissa on koottu kaikenlaiset perinneruoat kätevästi näkyville, perusleivontatarvikkeita löytyy nyt yllättävän helposti, eikä niitä tarvitse kovin kauaa etsiskellä, toisin kuin pari kuukautta sitten. Halloween koristeiden tilalle vaihtuivat nopeasti sadonkorjuusta, kiitollisuudesta ja perheen yhdessäolosta muistuttavat koristeet. "Happy Thanksgiving"- toivotuksia on sadellut marraskuun ensimmäisistä päivistä lähtien ja koulustakin tulee kolmen päivän loma, joista tosin yksi päivä taitaa mennä itsensä Abraham Lincolnin piikkiin. Kuinkahan hänen synttäreitään huomenna juhlisimme?

Kiitospäivänä aion kokata. Bataattilaatikko vaahtokarkkikuorrutteella on ehkä liikaa ja kalkkuna nautitaan tämän lehden kansikuvasta, mutta jotakin uutta aion kokeilla.

Olemme painiskelleet koti-ikävän tunteen kanssa itse kukin viimeisten kuukausien aikana. Välillä tulee hetkiä, jolloin kysyy itseltään, miksi oikein olemme täällä, mitä me täällä teemme? Lapset kaipaavat kavereitaan, niin minäkin omiani. Eniten kaipaan mahdollisuutta nähdä isovanhempia ja sisaruksia suhteellisen helposti, vaikka se Suomessakin aina oman vaivansa ja usean tunnin matkan vaatii. Olen kaivannut itselle tuttua liikkumista paikasta toiseen, Helsingin keskustaa, työskentelyn tuomaa lisää omaan identiteettiin ja uskomatonta kyllä, jopa syksyn pimeyttä. Oman paikan hakeminen jälleen uudelleen tietäen samalla, että kaikki tulee olemaan väliaikaista, on ollut haastavaa. Samalla, kun olen tunnistanut, että ajoittainen alakulo on varmasti koti-ikävää ja sopeutumisen vaikeutta, olen kokenut syyllisyyttä tunteistani. Mehän olemme ihan mahtavassa paikassa! Olemme toteuttaneet pitkäaikaisen haaveen ja päässeet tänne asti. Syksy on ollut auringontäyteinen ja ihana, miten kehtaankin edes pienen hetken kaivata harmaassa sumussa murjottamista ja märkiä kenkiä. Jotenkin järkeilin, että tämä hieman absurdi kylmenevän ja pimenevän syksyn ajoittainen kaipuu liittyy varmasti johonkin sisäiseen vuodenaikakalenteriin. Siihen, miten on tottunut ympäristön muuttuvan kulloiseenkin aikaan vuodesta. 

Balboa Island, Newport Beach

Oma pahin ikäväni alkoi hiljalleen mennä ohi, kun keskityin enemmän siihen, mikä aiemmin elämässä tuntui kaipaavan muutosta ja siihen, mikä kaikki täällä on paremmin tai ainakin yhtä hyvin kuin kotoisassa Suomessakin. Olen oikeastaan koti-ikävästä kiitollinen. Vaikka välillä on ikävä, se tarkoittaa myös sitä, että olemme nyt perheenä täällä kokemassa jotakin täysin uutta. Saimme tilaisuuden elää arkea hetken eri tavalla ja seikkaillakin vähän. Näemme maailmaa, kehitymme monissa taidoissa, laajennamme ystäväverkostoamme ja löydämme luultavasti itsestämmekin paljon uutta. 

Mitä asioita täällä uudessa arjessa sitten arvostan ja pidän hyvänä? 
Pidän amerikkalaisesta tyylistä kehua ja kannustaa toisia. Tätä tehdään koko ajan, lapsille ja aikuisille. Ja se tuntuu hyvältä. Ihan sama, onko joku asia tehty ihan hyvin vai todella hyvin, mutta on oikeasti kiva kuulla "Good job!" Se kannustaa eteenpäin. Olen huomannut, että varsinkin keskimmäinen lapsista on todella mielissään saaduista kehuista ja hänelle onkin kehittynyt hiljalleen aika hieno motivaatio koulutehtävien tekemiseen. Tuskin tämä on kokonaan kehujen ansiota, mutta ei niistä varmasti haittaakaan ole. Seuraava haaste onkin omaksua tämä kehumisen taito myös itse. 

Poikien uusi koulu on ollut aivan mahtava. Olen todella vaikuttunut siitä, miten kaksi kieltä täysin osaamatonta, uusissa tilanteissa hieman arkaa poikaa ovat sujahtaneet uuteen kouluunsa. Tottakai aamulla on välillä ikävä herätä, eikä tekisi mieli mennä kouluun ja niin edelleen, mutta päivien jälkeen yleensä haen tyytyväiset ja iloiset pojat kotiin. He puhuvat kavereista, koulun opettajista ja rehtorista mukavasti ja kertovat kivoja juttuja. Koulun pienet tapahtumat, kuten joka keskiviikkoinen jäätelönmyynti ja viikon takaiset kirjamessut ovat olleet tärkeitä juttuja, samoin opettajilta saatavien pisteiden kerääminen, joilla voi hankkia itselleen pieniä tai hieman suurempia palkintoja. Iltapäivisin koulun läheiseen puistoon kerääntyy porukkaa leikkimään, oikeasti leikkimään, kännykät eivät ole lapsilla mukana koulussa. Tuskinpa suurimmalla osalla nuoremmista alakoululaisista vielä edes on omia puhelimia. Opiskeltavaa toki riittää paljon ja läksyt, kirjojen lukeminen ja muut tehtävät on hoidettava tarkasti. Poissaoloista ollaan hämmästyttävän tarkkoja. 
Kaiken kaikkiaan koululla vallitsee kuitenkin ulkopuolellekin aistittava mukava ilmapiiri. Lasten ja opettajien ilmeet ovat iloisia, toisia huomioidaan ja pieniä kiistatilanteita lukuun ottamatta ikävän oloista kiusaamista ei ole kuulunut tai näkynyt. Koska pojat ovat englantia vasta opettelevien luokilla, tulevat luokkakaverit hyvin eri puolilta maailmaa. Tämä on laajentanut hienosti poikien käsitystä maailmasta, erilaisista ihmisistä, kielistä ja kulttuureista. Lapset ovat oppineet erottamaan kiinalaisen ja japanilaisen, vaikka nuorempi koululainen onkin antanut yhdelle aasilaispainotteiselle kaveriporukalleen nimeksi kiinaryhmä. 

Tänään koululle ajaessa, käynnissä oli opettajien ja oppilaiden välinen jalkapallo-ottelu. Koko koulu oli katsomassa.

Välillä minusta tuntuu, että lapset ovat saaneet lisää ihan vain lapsena olemisen vuosia tänne muuton jälkeen. Leikkiminen lisääntyi hurjasti, pelaaminen vähentyi jonkin verran, ehkä juuri sen häiritsevän ja ajoittain huolestuttavan osan verran. Ulkona on mukava puuhastella, urheilla ja leikkiä, uimme kaikki aikaisempaa enemmän. Lasten kanssa ollaan aina ja kaikkialla, kotona ja ulkona. Välillä tämä rasittaa, koska ehdimme jo tottua siihen, että isommat pojat pärjäävät hetken kahdestaan kotona tai voivat leikkiä myös yksin ulkona. Toisaalta tiedämme koko ajan, mitä milloinkin tapahtuu ja tarvittaessa voimme auttaa eteen tulevissa hankalissa tilanteissa heti. Koska kännyköitä ei käytetä vielä koulussa ja kaveriporukoissa omin päin, ovat pois jääneet ikävät some-maailmaan ilmentymät, joita jo alaluokilla alkoi hiljalleen Suomessa tulla vastaan. Tiedän toki, että tähän asiaan luultavasti olemme saaneet vain muutaman vuoden armonajan ja nämä asiat tulisivat täälläkin vastaan myöhemmin. 

Koska tulimme tänne ilman minkäänlaista tukiverkostoa, on kaikkien täytynyt alkaa luomaan omaa verkostoaan melkein alusta. Toki Suomessa sukulaiset ja ystävät eivät minnekään katoa ja kiitollinen olen myös facetimesta ja muista yhteydenpitokanavista, jotka tuovat tärkeän ripauksen tukiverkkoa myös tänne. Tutustuminen ja ystävystyminen on välillä rankkaa ja vaatii itseltä aina jonkinlaista heittäytymistä. On niin erilaista aloittaa tutustuminen aivan alusta kuin viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka tietävät kaikki vaiheesi lapsesta tai nuoresta lähtien. Monesti tulee mietittyä millainen vaikutelma itsestä jää uudelle tuttavalle, jonka on tavannut vasta täällä, missä olen vielä ainakin toistaiseksi vähän hukassa kaikesta. Vieraalla kielellä kaikki on vielä tuplasti hankalampaa, kun ei ihan saa sanottua asioita niin kuin ehkä tarkoittaisi tai haluaisi. Kaikki kunnia taas lapsille, jotka ovat tehneet uusia ystäviä ilman yhteistä kieltä. 
Meitä kaikkia on kuitenkin onnistanut ja olemme tehneet ja saaneet uusia ystäviä, ihan pienimmästäkin alkaen. Tästä olen erityisen kiitollinen. 

Kaipaus entiseen tarkoittaa käytännössä siis mahdollisuutta uuteen. Toisaalta se kertoo myös siitä, että siihen entiseen on varmasti myös hienoa palata sitten kun sen aika on. Ikävä on varmasti tunne, joka silloin tällöin saa tullakin, kunhan opettelee ymmärtämään myös sen kääntöpuolen. 

Balboa Islandin ihanat talot. Vaikka olemme saaneet monia mahdollisuuksia, näistä asumuksista voi varmasti vain haaveilla. Ja sen kyllä tein.

California Soundtrack

Monelle on varmasti tuttu ilmiö, kuinka tietyt kappaleet muistuttavat aina myöhemminkin jostakin tietystä eletystä ajasta, henkilöstä, tunteista tai tapahtumasta. Ennen muuttoa kokosin Spotify- palveluun soittolistan, johon valitsin kaikenlaisia kappaleita, joiden ajattelin kuvastavan tulevaa asuinpaikkaa ja luovan tunnelmaa lähtöön. Lista toimikin oikein hyvin ennen muuttoa ja ehkä palailen sitä kuuntelemaan aina välillä. Todellinen California soundtrack on kuitenkin muodostunut hieman erilaiseksi. Tänne muuttaminen ei sittenkään tarkoittanut automaattisesti jatkuvia rantabileitä bikineissä, vaikka rantamaisemat videolla tutuilta jo näyttävätkin. 

Huntington Beach

Jatkuva autoilu on suonut minullekin jälleen tilaisuuden kuunnella enemmän musiikkia. Kotona minun on harmi kyllä vaikea kuunnella omia valintojani, koska en pidä siitä, että musiikkiin sekoittuu itkua, riehumista, jatkuvaa puhumista ja kaikenlaista muuta ääntä. Autossa musiikin kuuntelu onnistuu jostakin syystä lastenkin kanssa paremmin. Välillä pojat valitsevat omia suosikkejaan, välillä minä ja usein kuunnellaan ihan vain radiota, johon on viritetty ykköspaikalle Kroq. Erityisen hyvältä täällä kuulostavat vanhat suosikit Red Hot Chili Peppers, Green Day ja Foo Fighters. Ehkä musiikki herää vielä eri tavalla eloon siellä, missä sitä on alkujaan tehty. 

Kappale, joka tulee kuitenkin aina soidessaan tuomaan mieleen tänne muuttamisen, uudet maisemat ja jatkuvan auringonpaisteen on kuitenkin Lana Del Reyn Doin´ Time.

Musiikin parissa olen ollutkin ahkerasti viimeiset pari viikkoa. Viime lauantaina meillä oli kuoron konsertti, Letters Home. Esiinnyimme melkein viidelle sadalle ihmiselle ja show onnistui kaikin puolin hienosti. Konsertti koostui oikeista kirjeistä rintamalta kotijoukoille ja takaisin alkaen vapaussodasta aina Irakin sotaan asti. Kirjeiden välillä ohjelmisto koostui aikakauteen ja kirjeiden sisältöön sopivista lauluista. 
Tuntui hienolta päästä pitkästä aikaa esiintymään. Ja kun nyt on vauhtiin päästy, pääsevät tekoripset laatikosta tuulettumaan uudelleen jo ensi lauantaina, kun vuorossa on joulukonsertti. 
Esiintymisiin on täällä tapana panostaa kunnolla myös ulkoisesti. Esiintymisvaatteet ovat kaikilla samanlaiset tai vähintään puvustosta vastaavien hyväksymät. Esiintymisiin meikataan tietyllä tavalla, jotta silmät erottuvat, huulipunaa ja poskipunaa laitetaan runsaasti ja sen jälkeen vielä vähän lisää. Meikkivoiteen väriä en taida edes kuvailla. Vaikka kotona en paljon uskaltanut meikkaamisen jälkeen peiliin vilkuilla, ymmärsin lavameikin ja yhtenäisen pukeutumisen idean  kuoron kokoontuessa yhteen. Ennestäänkin sydämellisestä ja mukavasta porukasta oli kuoriutunut yhdessä hienosti toimiva yksikkö. 

Oc Sound, Letters Home Show 16.11.2019

Ja soihan meillä kotonakin musiikki. Suomesta tuotu Soiva laulukirja on 1-vuotiaan hellässä huolenpidossa kestänyt yllättävän monet kuuntelut. Tämän hetken suosikit ovat vanhat kunnon Hämä hämä häkki ja Piippolan vaari. Lauleskellessani tajusin myös eräänä päivänä kuinka hieno sanoma Hämä hämä häkistä löytyy. Lauluhan kuvaa täydellisesti joko tervettä, toimivaa yhteiskuntaa tai yksilöä. Tarvitsemme kaikki sinnikkyyttä (hämähäkki), ahkeruutta, toiston sietämistä ja yhteistyötä (muurahainen) sekä kulttuuria, leikkiä, liikuntaa ja lepoa (heinäsirkka). Tällaisella paketilla pärjännee, oli tukikohtana sitten niitty, Suomi tai Kalifornia.

 

Kuin toinen luonto

Kun muuttaa täysin toiselle manteereelle, on vastassa myös aivan uudenlainen luonto. Keski-Euroopassa ympärillä tuntui jokseenkin tutulta, vaikka lehtipuulajeja oli enemmän ja päivänkakkarat kukkivat jo hyvissä ajoin kesäkuussa. Tänne tullessa lähes kaikki ympäröivä kasvillisuus tuntui kuitenkin vieraalta ja omituiselta. En vieläkään tiedä läheskään kaikkien puiden nimiä, ympärillä kukkii vieraita kasveja, joista en tiedä mitään, varikset ovat mustia ja pensaissa on joka puolella kuorrutteena hämähäkin seittiä (aitoa, ei Halloween versiota). Irvinessa lisäksi kaikki on niin viimeisen päälle laitettua, että en ollenkaan hahmota mikä laji on istutettua ja mikä missäkin kasvaisi oikeasti. Toisin sanoen täältä taitavat puuttua aidot tienvieruspusikot. 

Top of the World, Laguna Beach

Ensin luulin, että joku 80-luvun lapsi oli pudottanut tupsun pipostaan, mutta se olikin kotipihan pensaan kukka.

Liikkuessani katselen aina paljon ympäröivää luontoa, etsiskelen silmillä kasvien eri vaiheita, eläimiä ja hyönteisiä. Vuosien varrella tästä on hahmottunut itselle kalenterimainen aikajana, missä vaiheessa vuotta luonnossa mennään. Täällä luontokalenterini on aivan käyttökelvoton, ainakin toistaiseksi. Hiljalleen alan varmasti opettelemaan puiden ja kasvien nimiä tarkemmin. Nopealla googlauksella Sycamore on ilmeisesti suomeksi plataani. Tämän ja paikallisen männyn lisäksi en muita puita vielä kunnolla tunnistakaan. Palmutkin ovat palmuja vain, vaikka selvästi niitäkin on erilaisia. Eipä silti, etten erilaisesta kasvillisuudesta nauttisi. Erityisesti olen ollut yllättynyt, että ympärillä kukkii näin syksylläkin todella paljon puita ja pensaita. Samoin linnut tuntuvat tällä hetkellä laulelevan aivan kuin Suomessa keväällä, vaikka osassa puista lehdet kuivuvat ja kellastuvat. Kasvukausia taitaa täällä olla useampia kuin yksi. 

Kukkiva puu (en tiedä mikä) ja kolibri.

Eläimiä olemme nähneet täällä jo paljon, erityisesti pohjoisemman rannikon ja meren eläimet, saukot, hylkeet ja erilaiset linnut olivat valtavan hieno elämys. Kotipihalla hyppelee päivittäin paljon kaneja ja oravia pienimmän lapsen iloksi. Kookkaat haukat ja ehkä kotkatkin kaartelevat vähän joka puolella ja niitä on hienoa seurata. Kaikista suurin yllätys minulle kuitenkin oli kolibrit, joita voi nähdä lentelevän kukkivissa puissa ja pensaissa. Ensimmäisen kerran kolibrin bongattuani itse asiassa huudahdin ääneen "kolibreja!" Ja tämä tapahtui aivan kotioven ulkopuolella, mikä ehkä lisäsi ilon määrää sillä hetkellä. Kotipensaassamme elelee myös vihreä lisko, jonka kohtaan aina silloin tällöin. Nämä kyseiset liskot (Green Anole) ovat kuitenkin ilmeisesti Kaliforniassa vieraslaji. Vähemmän mieluisista uusista eläinystävistä voisin mainita vaikkapa torakat, joita vilistelee silloin tällöin pimeän tullen ulkona sekä hämähäkit, joista olen jo muutaman kerran maininnutkin. 

Living Desert Zoo and Gardens, Palm Desert

Olen alkanut muutaman kuukauden aikana myös aivan uudella tavalla pitämään kaktuksista ja sukkulenteista. Täällä molempia näkee paljon istutuksissa ja myös vaelluksilla osana kuivassa pärjäävää kasvillisuutta. Vaihtelua näiden kasvien ulkonäössä, väreissä ja koossa on yllättävän paljon. 

Irvinen maisemia

Kalifornian luonto on ollut suurimmaksi osaksi todella hienoa katseltavaa ja koettavaa, erityisesti asuinalueiden ulkopuolella. Irvine on vihreä ja viihtyisä paikka, mutta omaan makuuni ehkä vähän liiankin laskelmoidusti laitettu ja hoidettu. Päivittäin alueellamme suristaan jonkun koneen kanssa. Puhalletaan lehtiä ja roskia, kantataan nurmea, että katukiveys pysyy varmasti linjassaan, ajetaan nurmikkoa, parturoidaan pensaita tasaiseen kuutiomittaan. Tätä kaikkea tapahtuu ihan oikeasti päivittäin. Itselleni vähempikin trimmaaminen riittäisi, ihan jo melun ja päästöjen vuoksi, mutta edelleen maassa maan tavalla. Varmasti tämän tason puutarhurointi tuo alueelle myös paljon työpaikkoja. Salaisesti kuitenkin iloitsen jokaisesta vähänkin väärään suuntaan törröttävästä oksasta. 

Auringonlasku moottoritiellä

Luontokokemuksia ovat osittain ehkä myös ne huomiot, miten paljon suuri ihmismäärä on muokannut ympäristöä täällä. Valtavat kaupunkialueet, suuren ihmismäärän siirtymiseen tarvittavat laajat ja leveät tieverkot muistuttavat jatkuvasti ihmisen jättämästä jäljestä. Ilman laatu on täällä tuntuvasti huonompi. Ilmastonmuutoksen tuomat uhkat, kuten tulipalot (jotka ovat jo todellisuus, eivät vain uhka) tuntuvat täällä paljon todellisemmilta. En ole ollut ilmastoahdistuja, mutta olen pyrkinyt tekemään parempia valintoja arjessa. Tutussa ympäristössä tämä olikin melko helppoa. Suomessa kierrätys on suhteellisen vaivatonta, julkinen liikenne toimii, vastuullisesti tuotetut tuotteet ovat helposti löydettävissä. Lisäksi kaikessa toiminnassa tuntui olevan järkeä, koska useat ihmiset toimivat samalla tavalla. Muovinkeräysastiat ja biojättetynnyrit täyttyivät ja vieläpä oikeasta jätteestä, busseissa ja raitiovaunuissa oli ruuhkaa ja yleinen into kaikenlaiseen kierrättämiseen tai alkujaankin hankkimatta jättämiseen oli selvästi tuntuvaa. Täällä tuntuu aivan eri tavalla siltä, että yhden ihmisen valinnoilla ei ole niin paljon merkitystä. Kun sekajätelavalta kurkistaa pahvilaatikkojen ja pakkausmuovien torni, ei taida olla väliä jos työnnän jokaisen pienen leipäpussin ja pahvihylsyn kierrätyslaatikkoon. En nyt tietenkään lopeta kierrättämistä, olen vain ymmärtänyt täällä paremmin kuinka se ei olekaan mikään uusi normi kaikkialla tai kaikille. Nämä tuntemukset kuitenkin tulevat vain näkemästäni arjesta. Varmasti täällä tehdään myös paljon hyviä valintoja ja ratkaisuja eri osa-alueillla.

Palm Desert

Parasta Kalifornian luonnossa ehkä kuitenkin on sen monipuolisuus. Täältä löytyy merta, rannikkoa, aavikkoa, vuoria, jättimäisiä puita ja metsiä sekä ihmisen muokkaamia ympäristöjä hyvässä ja pahassa. Kokemista, näkemistä ja uutta opeteltavaa riittää aina vain.

Halloween

Halloween on kiehtonut minua jo pitkään. Pinterestiin olen keräillyt oman kokoelmani helposti toteutettavia karmivia koristeita ja ruokia, olen joinakin vuosina kaivertanut kurpitsalyhdyn (koska askarteleminen on niin mukavaa!) ja pari kertaa meillä on ollut pieniä koristeita. Salaisesti olen toivonut järjestäväni joskus hienot Halloween juhlat Harry Potter tai Walking Dead-teemalla. Hieman kuitenkin olen samaan aikaan harmitellut amerikkalaisten perinteiden voimakasta vyörymistä myös Suomeen, joten Halloweenin tunnelma on ollut tähän asti jokseenkin ristiriitainen.

Tänä syksynä pääsin kuitenkin eroon asian pähkäilystä ja pääsin juhlimaan Halloweenia ensimmäistä kertaa kunnolla ja hyvällä omalla tunnolla. Halloween on ollut täällä esillä jo syyskuun alusta saakka ja kaikenlaisen materiaalin määrä on kyllä hämmentävä ja teeman mukaisesti myös vähän pelottava. Jättimäisiä säkkejä yksittäispakattuja treateja on tarjolla hylly toisensa jälkeen, koristeita on joka lähtöön alkaen keinotekoisesta seittihötöstä jatkuen talon korkuisiin kummitushahmoihin. Rooliasuja löytyy sateenkaaren värisestä kakka-emojista kauhuelokuvien kamalimpiin hahmoihin ja mitä nyt kukin ikinä haluaisikaan esittää. Asuja on tarjolla kaiken ikäisille ja niihin myös lokakuun viimeinen päivä pukeudutaan. 

Olikin hauska hakea poikia torstaina koulusta, joka oli täynnä prinsessoja, supersankareita, Hogwartsin oppilaita ja luurankoja. Koulun rehtori oli ollut jättimäinen Tyrannosaurus Rex. Poikien mielestä rehtori on muutenkin huippu tyyppi, koska hän muun muassa leikkii välillä lasten kanssa välitunnilla ja arvostus taisi tämän jälkeen entisestään nousta. Yksi amerikkalaisen Halloweenin parhaimmista puolista olikin, että niin monet osallistuvat päivään ja juhla on yhteistä hauskanpitoa. 

 Lähellämme sijaitsee eräs katu, jonka varrella lähes jokainen talo oli koristeltu mitä karmivimmin ja näyttävimmin koristein. Yleensä rauhalliset naapuruston tiet kuhisivat torstaina autoja ja kävelytiet täyttyivät trick or treat-kierroksella olijoista. Oli hauskaa nähdä kuinka paljon vaivaa ihmiset olivat nähneet asujen ja koristelujen eteen. Monen talon koristelut ja asukkaiden pukeutuminen noudattivat jotain teemaa (esimerkiksi noidat, kummitustalo, Harry Potter). Autotallien eteen oli usein pystytetty pöytä, jonka ääressä asukkaat jakelivat herkkuja, muutamaan taloon mentiin ovellekin. Kaikkia lasten asuja muistettiin aina kehua ja arvailla mitä kukin esittää. Tällainen pieni huomio tuntui selvästi meidänkin lapsista mukavalta. Yleisestikin vaikutti, että kaiken ikäisillä lapsilla oli hauska ilta. Isommat lapset ja teinit kulkivat omissa porukoissaan ja pienemmät aina vanhempien kanssa. 

 Vaikka kierroksella oli vaikuttavaa ja jännittävää nähtävää, miettivät pojat kuitenkin, että kokemus ei ollut niin jännä kuin he olisivat halunneet. Olisi ollut jännempää mennä koputtelemaan ihmisten oville ilman muita ihmisiä ja karkkikupille jonottelua. Ehkäpä perinteinen virpomiskulttuuri nosteli siellä päätään. Ja täytyy myöntää, että pojat olivat kyllä oikeassa. Pimeän pihanurmikon läpi terassin nurkalle kynttilänvaloon asetetulle karkkikupille hiipiminen poikien kanssa oli paljon jännittävämpää. Jatkoimme kierrosta vielä hetken omassa naapurustossa, mutta kovin moneen oveen emme uskaltaneet koputtaa. Onnistuin lisäksi säikyttämään varsinkin vanhimman lapsen sanomalla, että kerätyt karkit täytyy vielä tarkastaa ennen syömistä, ettei niissä ole mitään vaarallista. Asia jäi selvästi ainakin hetkeksi vaivaamaan, vaikka vastaavanlaisista asioista on toki puhuttu jo Suomessakin. On kuitenkin aina eri asia leikkiä ja hullutella kammottavilla asioilla kuin käsitellä niitä todellisuudessa. 

Huomenna aamulla menen polkemaan vielä spinning tunnille, jonka teema on Day of the Dead. Kuulin huhuja, että taustamusiikista vastaavat vain edesmenneet artistit. Sitten on ensimmäinen amerikkalainen Halloween koettu. Täksi vuodeksi väsätyt koristeet, Lohikäärmeiden äidin peruukki ja mekko on pakattu odottamaan seuraavaa vuotta. Karkkeja ja herkkuja riittää syötäväksi vielä pitkäksi aikaa. Tämä on luultavasti tilanne aika monessa muussakin kodissa. Mitähän tapahtuu kauppoihin jääneille herkuille? Näinköhän täälläkään riittää syöjiä niin massiiviselle määrälle herkkuja kun seuraavaa juhlaa laitetaan jo kilvan esille eikä oranssi ja musta kääre ei enää miellytäkään silmää niin paljoa kuin punainen ja vihreä.  
Kaiken yhteisöllisyyden ja hauskan karnevaalimenon keskellä kaipasin myös hieman enemmän näkyvämpää sanomaa juhlan tosiasiallisesta tarkoituksesta, joka ei kuitenkaan taida olla se kaikista isoimman karkkivuoren kerääminen. Kyllä suomalaisella Pyhäinpäivän hartaalla hiljaisuudella on oma tärkeä merkityksensä ainakin siihen kasvaneelle.
 

Uudet vanhat harrastukset.

Muuton jälkeen tuntui tärkeältä päästä lähtemään säännöllisesti johonkin omaan juttuun. Suomessa lauloin Medicanto-kuorossa ja koska laulaminen tuntui taas vauvavuoden tauon jälkeen niin mukavalta, päätin löytää kuoron myös täältä. Olin jo keväällä hieman katsellut vaihtoehtoja netistä ja otin jo parin viikon oleskelun jälkeen yhteyttä lähialueen OC Sound-kuoroon. Lähdin ensimmäiselle vierailulle jo samana iltana, mikä oli hyvä niin en ehtinyt jännittää asiaa enempää. Lyhyen laulatuksen jälkeen siirryin laulamaan baritonien joukkoon. Sain nuottikansion, joita on varta vasten koottuna vierailijoita varten ja nimilapun rintaan. Olin vaikuttunut lämpimästä tunnelmasta eri-ikäisten naisten välillä. Ennen lauluharjoituksia ihmiset kertovat halutessaan hyviä uutisia ja kuulumisia, toisten puolesta iloitaan avoimesti. Harjoitukset päättyvät piirissä loppulaulun ja -huudon kera. Joukkoon oli helppo liittyä, sain paljon opastusta ja apua oikeiden laulujen löytämisessä. Ensimmäisen kuorokerran jälkeen päässä surisi, koska olin esitellyt itseni ja small talkannut niin monelle uudelle ihmiselle, mikä oli tietenkin hieno asia ja sai minut tuntemaan itseni tervetulleeksi. 

Kuoron varsinaiseksi jäseneksi pääseminen on kuitenkin ollut pidempi prosessi. Jokaisen kuoroon liittyvän tulee opetella kaksi laulua ulkoa. Toinen lauluista lauletaan kuoron mukana. Samalla äänitetään oma laulu ja stemman johtaja kuuntelee suoritusta edessä ja arvioi myöhemmin myös tehdyn nauhoituksen. Suoritustaan saa parantaa seuraavilla kerroilla. Toinen laulu lauletaan osana kvartettia ja tuolloin lauletaan yksin omaa stemmaa. Tätä osuutta kuuntelee kuoron johtaja ja stemman johtaja. Koelauluprosessi kestää yleenssä noin 4-6 harjoituskertaa, minkä aikana pääsee jo aika hyvin kiinni myös kuoron ohjelmistoon ja muuhun toimintaan. Jännitin koelauluja kovasti, mutta toisaalta menetelmä on hyvä, koska samantyyppiset vaatimukset jatkuvat myös jäseneksi pääsyn jälkeen. Kaikki laulut opetellaan ulkoa ja ennen esiintymisiä oma suoritus hyväksytetään stemman johtajalla. Ulkoa opettelu on välttämätöntä, koska esiintymiseen liittyy myös koreografioita ja toki ulkoa opettelu helpottaa johtajan ja muiden äänien seuraamista laulaessa. Olenkin viime viikot yrittänyt kuunnella harjoitusnauhoja aina, kun on mahdollsta. Pienintä päiväunille nukuttaessa kävelen taloa ympäri ja kuuntelen lauluja nappikuulokkeilla painaen sanoja muistiin. Laulan keittiötä siivotessa ja autossa koulun parkkipaikalla aina, jos olemme ajaneet koululle liian aikaisin. Ajaessa en harmi kyllä pysty laulamaan, koska se vie liikaa keskittymistä ajamisesta, mutta ehkä sekin vielä onnistuu joskus.

Pari viikkoa sitten läpäisin ilokseni koelaulut ja sain oman kansioni ja nimineulani pienessä tervetuliaisseremoniassa. Sen jälkeen minulla onkin ollut kova työ harjoitella seuraavan esiintymisen lauluja. Ohjelmistoon kuuluu nyt paljon isänmaallisia lauluja. Konsertin aikana matkataan läpi Yhdysvaltain sotahistorian ja mukaan on ujutettu aitoja kirjeitä rintamalta kotiin ja kotoa rintamalle. Eniten päänvaivaa on aiheuttanut jokaisen eri Yhdysvaltojen asevoimajoukon tunnuslaulun opetteleminen, sanoja on paljon ja tempo nopea. Erityistä ongelmaa minulla ei ole ollut laulaa isänmaallisia lauluja. Itselleni laulujen sanoma ei tietenkään merkitse niin paljon, mutta on kuitenkin helppo ajatella lauluja niiden ihmisten kautta, joiden kokemukset ja kotimaa ovat täällä. Ja jos yksi lapsuuden sankareista on ollut Polyanna, voi aina mielessään leikkiä tätä elokuvan kohtausta samalla, kun laulaa "I´m proud to be an american for at least I know I´m free." ja " God bless America". 
Ja opettelu jatkuu konsertin jälkeenkin, joulu tulee nopeasti, eikä täällä taideta laulaa Arkihuolesi kaikki heitä tai En etsi valtaa loistoa. 

Oli tosi hyvä juttu lähteä mukaan uuteen harrastukseen heti muuton jälkeen. Olen saanut arkeen omia tavoitteita ja viikottainen kotoa poistuminen tekee hyvää. Hieno kokemus on myös ollut tavata paikallisia eri ikäisiä ihmisiä ja tutustua amerikkalaiseen kulttuuriin tätä kautta. Eniten taidan kuitenkin tällä hetkellä odottaa ensi kevään kuorokilpailua. OC Sound kuuluu kansainväliseen Sweet Adelines-järjestöön ja huhtikuussa odottavat Regionals-kisat. (Tämähän on melkein kuin Glee!) Kokemus tulee olemaan täysin uusi ja viimeistään ennen sitä on opittava laulamisen lisäksi riisumaan jäykkä totisen esiintyjän haarniska ja todella esiintymään. 

Reilu viikko sitten polkaisin käyntiin toisenkin urheiluharrastuksen. Aloitin sisäpyöräilyn Rush Cyclen tunneilla. Pieni pyöräilysali sijaitsee lähellä ja ensimmäisen kokeilukerran jälkeen totesin tunnin varsin tehokkaaksi viikottaiseksi liikuntamuodoksi. Sanotaanko vaikka, että saan tosissani tehdä töitä, jos joskus vielä jaksan kunnolla polkea kaikki eri koreografiat ja pysyä biitissä mukana samalla tangon päällä punnertaen. Pyöräilysalilla on kuitenkin hauska ja kannustava ilmapiiri ja erilaisia teema-ajoja ja tapahtumia järjestetään paljon. Jokaisen tunnin jälkeen oman ranking tuloksen ja muut tilastot saa sähköpostiviestillä itselleen. Ihan mielenkiintoista ja samalla kummasti kohottaa halua parantaa omaa suoritusta.  

Illat ovat täällä alkaneet pimentyä aiemmin ja tämän myötä ei enää tee mieli lähteä samalla tavalla juoksulenkille kuin alkusyksystä. Ja jos syksyä ei muuten voi ilmasta aistia, on sen voinut huomata ainakin Halloween kauden vyörynä syyskyyn alusta lähtien. Hiljalleen Halloween on hiipinyt kauppojen massiivisilta kausiosastoilta ihmisten kuisteille ja pihoille. Ensi viikolla onkin odotettu trick or treat ilta ja pääsemme ensi kertaa katsastamaan, miten Halloweeniä täällä juhlitaan. Olenkin saanut hyvän tilaisuuden herätellä myös askarteluharrastustani Halloweenin myötä. Ja kuten kaikki, myös tämä harrastus täytyi aloittaa melkein alusta, koska suurin osa tutuista askartelutarvikkeista (lue: järkyttävästä kasasta tilpehööriä) jäi Suomeen lahjoitettuna, myytynä tai varastoituna. Jonkinlaisen kummitusmetsän sain kuitenkin kuistille alulle. Ehkä lisäilemme jotain vielä ensi viikon aikana loppuhuipennukseksi. Huomenna ainakin saamme kurpitsat, kun koululaiset tekevät ensimmäisen field tripin läheiselle maatilalle. Loput Halloween kuulumiset kerron sitten erikseen ensi viikolla. 

Road trip.

Kaliforniaan saapumisen jälkeen minua on ajoittain vaivannut pakonomainen tarve ja kiire nähdä ja kokea kaikkea mahtavaa. Olen ollut tavallaan tilassa, jossa osittain tuntuu kuin olisi pitkällä lomamatkalla ja toisaalta päällä on uuteen asuinympäristöön ja muuttamiseen liittyvät stressitekijät. Välillä on ollut tosi kova halu päästä nopeasti näkemään ja kokemaan kaikkea uutta ja mahtavaa. Osittain huomaan tämän liittyvän oman ympäristön ja alueen hahmottamisen tarpeeseen, toisaalta huomaan tarvitsevani ajoittaista mielialan nostatusta ja muistutusta siitä, miksi tänne kannatti tulla. Konalla- blogissa sattuikin olemaan hieno juttu ilmiöstä nimeltä Moving abroad blues. Tunnistin saman ajoittain hieman alakuloisen vaiheen itselläni tämän jutun luettuani. Ja todellakin, ajoittainen mielialan mataluus tuntuu tosi omituiselta, koska asiat meillä ovat tällä hetkellä varsin hyvin, eikä mitään erityisen suuria vastoinkäymisiä muuttoon ole liittynyt, vaikka toki koko muutto on ollut monessakin mielessä suuri asia koko perheelle yhdessä ja kaikille erikseen.

Jonkinlainen isompi reissu piti siis saada tehtyä oman ja samalla yleisen mielenrauhan saavuttamiseksi. Californian rannikkotien, Highway 1:n, ajaminen ja maisemien näkeminen on ollut haaveeni jo pitkään. Tänne saavuttuamme tien näkeminen kartoissa ja tienviitoissa alkoi poltella entistä kovemmin, joten reitti valikoitui ensimmäisen lomamme kohteeksi melkein itsestään. Meillä oli aikaa pidennetty, neljän päivän viikonloppu, koska koulua ei ollut perjantaina ja maanantaina. Koulun lomapäivät kannattaakin täällä käyttää hyödyksi, ylimääräisiä omia lomia ei myönnetä. Tässäkin on iso ero suomalaiseen kouluun, jossa satunnaiset pidennetyt viikonloput mummoloihin kuitattiin Wilmaan Hyvää reissua-toivotuksin. 

Kohteiksi valikoituivat karttaohjelman matka-aikojen perusteella Irvine-Santa Barbara-Monterey-Cambria-Irvine. Menomatkalla ajoimme enimmäkseen sisämaata pitkin nopeampaa reittiä, tulomatkalla tultiin rantaviivaa pitkin Morro Bayhin asti ja siitä jälleen sisämaan nopeampia teitä kotiin. Enimmillään ajoa yhdelle päivälle oli noin 4 tuntia lapsimatkustajia ajatellen. Tämä aika olikin meidän porukalle toimiva maksimi, vaikka toki rajoittaa paljon sitä, kuinka pitkälle pääsee ajamaan. 

Olin päävastuussa reissun suunnittelusta. Mietin kohteet ja hotellit sekä katsoin valmiiksi leikkipuistoja ja ruokapaikkoja. Matkaan lähteminen hermostuttikin hieman aiempaa enemmän, koska halusin tietysti, että kaikille tulisi hyvä reissu. Suomessa nuorimmainen matkusti hyvin vähän autolla, joten jännitti myös, miten autossa istuminen hänelle maistuu. Autoon pakattiin kylmälaukku täyteen pieniä välipaloja ja juomista, pussillinen leluja, pahoinvoinnin varalta rasia ja pusseja (jos tämän muistaa pakata, sitä ei todennäköisesti tarvita, niin nytkin), ja syksyisemmät takit kaiken varalta. 
Ensimmäisen iltapäivän ajo Los Angelesin ruuhkien läpi olikin ehkä matkan pisin ajo. Emme ehtineet katselemaan auringonlaskua Santa Barbaraan, mutta laski se aurinko moottoritienkin taakse ja värjäsi taivaan kauniiksi. Pimeillä vuorten rinteillä näkyvät tulet säikäyttivät meidät hetkeksi, koska lähdimme matkaan maastopaloriskin ollessa suurimmillaan. Torstai-iltana huomasikin selvästi yltyneen tuulen ja alkoi todella ymmärtää, mistä Santa Ana- tuulissa on kyse. Lähemmäs tultuamme huomasimme kuitenkin, että liekit tulivat hallitusti jostakin piipusta. Emme kuitenkaan keksineet mikä oli kyseisten liekkien tarkoitus. 
Myöhemmin torstaina Los Angelesissa oli syttynyt vakava Saddleridgen maastopalo. 

Pimeässä Santa Barbarassa mietimme illalla millaiseen paikkaan olimme tulleet. Kävimme pienellä kävelyllä 7 elevenissä ja rannassa. Loppuillan nautiskelimme hotellihuoneesta ja television Disney- kanavasta. Aamulla meillä oli muutama tunti aikaa katsella Santa Barbaran maisemia. Vierailimme Stearns Wharfilla ja Chase Palm Parkista löytyi hauska leikkipuisto. Rantatiellä oli lähinnä lenkkeilijöitä, laiturilla ja teillä oli aamulla vielä mukavan väljää ja kaupungista jäi hyvä mielikuva. 

Santa Barbarasta matka jatkui kohti Montereyta. Tämä pätkä ajettiin sisämaata pitkin ensin vuorten yli ja sitten 101 tietä seuraten. Tälle pätkälle ei ollut mitään erityisiä odotuksia maiseman tai pysähdysetappien suhteen. Niinpä näkymät vuorilla ja kukkuloilla yllättivät erittäin positiivisesti. Matkan varrella selvisi myös, että tie, jota ajoimme olikin historiallinen El Camino Real. Tarkoituksena on ollut opetella hieman Kalifornian historiaa ja tämä sattuma oli hyvä aloitus. Tien päällä selvitytymisstrategiamme oli, että päiväunien aikana ajetaan niin pitkälle kuin päästään, sitten pysähdytään ja sen jälkeen loppumatkasta selvitään erinäisin viihdytyskeinoin. Tämä onnistui kaikkina päivinä ihmeen hyvin. 

Montereyssa verryttelimme puutuneita jalkoja ja pakaroita jälleen leikkipuistossa. Jo vuonna 1956 perustettu Dennis the Menace (Ville Vallaton) -puisto on kaiken lukemani hehkutuksen ansainnut. Puistossa oli kaikille hauskaa tekemistä, runsaasti juoksentelutilaa, piiloja, riippusilta, erilaisia liukumäkiä ja kauniit maisemat. Puisto oli myös sopivasti erilainen kotikaupungin leikkipuistoihin verrattuna. Illalla ehdimme vielä syömään Montereyn keskustaan ja ihmettelemään kaupungin iltatunnelmaa. 

Seuraavan päivän ohjelma alkoi tuhdilla aamiaisella Breakfast Clubissa. Majoituimme vilkkaalla North Fremont Streetilla sijaitsevassa motellissa. Kadun varret ovat täynnä motelleja ja erilaisia ruokapaikkoja ja palveluita. Varasin majoituksia noin kuukausi ennen matkaa ja valinnan varaa oli tuolloin enää varsin vähän. Monterey vaikuttaa olevan varsin suosittu kohde monelle. En tiedä, olisiko HBO:n Big Little Lies-sarjalla osuutta asiaan, meidän kohdalla ainakin näin voi sanoa. Me emme päässeet viettämään Montereyn öitämme aivan yhtä hulppeissa puitteissa kuin sarjan päähenkilöt. Kerron vaikka sen verran, että annoimme motellille uuden nimen: Leaky Toilet Lodge. Tästäkin huolimatta lapset toivoivat, että voisimme oleskella huoneessa enemmän... 

Päivä vietettiin kuitenkin suurimmaksi osaksi huoneen ulkopuolella. Aamupäivällä kävimme lyhyillä vaelluksilla Point Lobos luonnonsuojelualueella. Maisemat olivat huikeat ja näimme paljon merilintuja, mm. pelikaaneja, delfiinejä ja merileijonia. 

Söimme kävelyn jälkeen eväitä auton takakontissa, mikä taisi päihittää lasten mielestä monta ravintolareissua. Iltapäiväksi menimme Monterey Bay Aquariumiin. Paikka oli kaikille hieno elämys. Kaloilla ja muilla eläimillä oli suuret, monipuoliset altaat ja oli hyvin vaikuttavaa päästä katselemaan erilaista merten elämää. Akvaario oli myös ihmisille väljä. Käytävillä ja auloissa mahtui liikkumaan hyvin (myös rattailla), vaikka kyseessä on varsin suosittu kohde. Akvaariossa oli paikoittain melko pimeää, joten oma porukka kannatti kyllä pitää lähellä. 

Loppupäiväksi lähdimme vielä ajamaan suositun 17mile drive-reitin, joka mutkittelee Montereyn rannikkomaisemissa ja vaikuttavien huviloiden lomassa. Pysähdyimme hetkeksi myös rannalle ja näimme lisää merileijonia. Ajelun loppuvaiheessa takapenkin matkustajat eivät jaksaneet katsella enää yhtäkään upeaa maisemaa, saatikka pari sataa vuotta vanhaa yksinäistä puuta kököttämässä kallioisella niemellä. Sen sijaan pelihetki kotoisassa motellissa tuntui olevan toivelistan ykkösenä. Niin, jokaiselle jotakin. 

Seuraavana aamuna matka jatkui taas ja nyt päästiin aloittamaan odotettu rannikkoreitti ja ajelemaan Big Surin alueen läpi. Paikka oli uskomaton ja joka ikisen ajetun mailin ja kulutetun dollarin arvoinen. Mutka mutkan jälkeen avautui toinen toistaan hienompia näkymiä. Tien varrella pääsi myös monin paikoin pysähtymään vista pointeille, eli eri kokoisille levikkeille kuvia ottamaan ja maisemia ihailemaan. Suosituin oli Bixby Bridgea ennen oleva alue, sille emme mahtuneet kunnolla mukaan eikä tien varteen hetkeksi seisautettua autoa katsottu kovin suopeasti, joten kuuluisaaa siltaa emme jääneet kovin pitkäksi aikaa fiilistelemään. Onneksi hienoja ja aavistuksen jännittäviä siltoja oli matkan varrella muitakin. Pysähdys- ja ruokapaikkoja Big Surissa oli joitakin. Me pysähdyimme Big Sur River Innissä toisella aamiaisella. Metsässä virtaava pieni, matala joki oli myös hauska seikkailupaikka lapsille. Tien varrella pysähdellessä lapset oli hyvä pitää tiukasti lähellä ja kaukana kallion reunoista. Turvallisimmalta vaihtoehdolta tuntuikin pitää lapset turvavöissä ja napata itse  muutama kuva muistoksi. Pidempiä pysähdyksiä ja vaelluksia kansallispuistoissa reitin varrella olisi ollut hauska tehdä useita. Käytännössä tämä ei kuitenkaan pienimmän kanssa ollut vaihtoehto, vaikka yllättävän reipas ja sitkeä matkustaja koko reissussa olikin. Lyhyellä kävelyllä kävimme kurkistamassa rauhoitetulle rannale laskevaa Mc Way vesiputousta ja samalla näimme hieman kaunista metsämaisemaa punapuineen.

 

Viimeinen yö vietettiin Cambriassa. Yövyimme aivan meren rannalla Sea Otter Innissä. Inn olikin mukavan viihtyisä. Pihassa oli kauniit istutukset ja nuotiopaikat merimaisemilla. Cambrian pikkukaupungissa kävimme syömässä ja ruokakaupassa. Liikkeet ja ravintolat sijatisivat söpöissä taloissa yhden kadun varrella ja joka puolelle oli pystytetty erilaisia variksenpelättimiä ja muita hahmoja. Menimme hetkeksi vielä rantaan katsomaan auringonlaskua ja näimme samalla merileijonia vielä tosi läheltä. 

Seuraavana aamuna hotellin aamupala saapui korissa huoneen ovelle. Kotimatkasta oli tulossa pitkä, mutta ennen pidempää ajoa pysähdyimme vielä Morro Bayssa, jonka halusin ehdottomasti myös nähdä. Morro Bayn ranta näytti auton ikkunasta ihanalta. Tähän kaupunkiin tutustuttiin kuitenkin jälleen pieni hetki leikkipuistosta käsin. Satamassa ui merisaukkoja ja lapset saivat heittää palloa ystävällisen paikallisen miehen koirille. 

 Kotimatkalle valittiin nopein reitti sisämaata pitkin. Ajelimme läpi autioiden, kuivien kukkuloiden, välillä tosi korkeallakin. Metsäpalovaara oli jälleen erittäin korkea ja mietitytti, miten nopeasti tuli todellisuudessa leviäisikään kuivassa kasvustossa. Teki mieli tankata hyvissä ajoin ja sitäkin aiemmin. Hiljaiset, kaksikaistaiset tiet alkoivat kasvaa nopeasti Los Angelesin tullessa lähemmäksi ja ajoseuraa oli taas riittävästi tarjolla. Ohitimme myös Saddlebridgen palon alueita ja näimme helikopterin vielä pudottavan vettä alueelle. Lapset laskivat tunteja ja minuutteja kotiin pääsyyn. 
Sillä koti meille on syntynyt viimeistään tämän reissun myötä. Joskus on hyvä käydä toteamassa hieman kauempana, että ei ole kodin vertaa.