What´s the name of the game?

Meillä on ollut ilo oppia ja nähdä täällä kaikenlaisia uusia pelejä ja leikkejä, joista emme olleet kunnolla tietoisiakaan ennen muuttoa. Myönnän, etteivät pallopelit ole ominta aluettani, niinpä tämän blogitekstin vierailevina asiantuntijoina saavat toimia ahkerammat pallottelijat, 7- ja 9-vuotiaat poikani. Olkaa hyvä: 

Mitä uusia pelejä ja urheilujeja olette kohdanneet Kaliforniaan muuton jälkeen? 
7v: Olen oppinut koripalloa, handballia, chinese ballia, tennistä. Olen nähnyt 
amerikkalaista jalkapalloa. 
9v: Amerikkalaista jalkapalloa, dodgeballia, baseballia, handballia.

Miten handballia pelataan?
7v:  Kun lyö palloa seinään, niin sen pitää pompata yhden kerran ennenkuin se osuu seinään. Kun se on osunut seinään, sen pitää pompata yhden kerran maan kautta toiselle pelaajalle. Ja sitten, kun pallo on osunut kaksi kertaa jomman kumman pelaajan iskusta, joutuu tämä pelaaja ulos ja jonosta tulee uusi pelaaja.

Miten dodgeballia pelataan?
9v: On kaksi tiimiä, palloja on kuusi tai enemmän. Palloilla heitetään vastustajan joukkuetta, kuten polttopallossa. Jos osuu muualle kuin päähän, niin jää, paitsi jos saa kopin. Jos saa kopin, niin silloin heittäjä jää. Ja yksi oma tiimiläinen pääsee takaisin peliin. Peli loppuu sovitun ajan loputtua. Se joukkue, jossa on enemmän pelaajia jäljellä, voittaa.

Mitä koulussa liikuntatunneilla pelataan?
9v: On pelattu jalkapalloa, handballia, dodgeballia.
7v: Olen pelannut sählyä, dodgeballia. 
Äidin huomio: Koululle tullessa aina joku luokka pelaa tai muuten urheilee. Välillä näkee erikoisempiakin lajeja, kuten haavipalloa, jota alakoulussa pelataan lyhyemmillä, muovisilla koreilla.

Entä välitunneilla? 
9v: Handballia. Koska se on hauskinta.
7v.: Pelaamme korista ja handballia.

Mikä on tällä hetkellä paras tai kiinnostavin peli?
9v: Handball.
7v.: Koripallo. 

Koripallokenttä löytyy melkein poikkeuksetta leikkipuistojen yhteydestä. Meidän lähikenttä ei ole ihan näin hieno (voisin ottaa tuommoisen lepotuolin), mutta kovassa käytössä ja tärkeä paikka meille.

Ikävöittekö jotain peliä Suomesta, mitä täällä ei niin paljon pelata?
9v: No ehkä jalkapalloa.
7v.: Sählyä. 

Voisiko jonkun uuden pelin opettaa tuliaisena kavereille Suomessa? 
9v: Handballin.
7v: Voisin opettaa kavereille handballia ja chinese ballia. 

Handball on siis ollut todellinen hitti uusista peleistä. On ollut hauska nähdä, miten pojat uskaltavat mennä peleihin mukaan, vaikkei pelaamassa olisikaan tuttuja kavereita. Handballia pelataan tällaisella koripallon kokoisella pallolla, joka on pehmeämpi ja hyvin pomppiva.  

Pienimmän kanssa olemme käyneet kirjaston satuhetkissä silloin tällöin. Parasta on, kun satuhetken alussa muistutetaan kuinka voi olla awesome satuhetken aikana. Kyseessä ovat siis säännöt, kuten istutaan omalla paikalla, ei häiritä muita ja niin edelleen. Kaikkea ei siis aina tarvitsekaan ilmaista aloituksella "Ei saa..." Kyllä siinä äidinkin itsetunto kohoaa, kun voi olla awesome niinkin helposti, että osallistuu lauluhetkiin ja huolehtii, että eväitä syödään vasta patiolla. Satuhetkillä olemme oppineet monta uutta laululeikkiä, joista ehdoton suosikki on tällä hetkellä kuumatka. 

Myös kuoron alkulämmittelynä tutustuin eräänä tiistai-iltana hauskaan kaveriin nimeltään Joe, joka epäilemättä elelee kiireisiä aikoja. Tämä lasten leikki toimii hauskasti myös aikuisille, itselleni ainakin tuli hyvin voimakas välähdys oman työelämäni arjesta, mutta pystyin tämän avulla nauramaan asialle pienen hetken.  

Otsikkoon lainaamani Abban  kauniisti esittämä kysymys tulee mieleeni täällä usein, kun näen yllä olevassa kuvassa olevat alustat. Näitä näkyy monissa puistoissa, ostoskeskusten leikkialueilla, rannoilla ja haastattelemani asiantuntijatkin muistivat juuri, että on tuota koulussakin pelattu. Pienin pojista on käyttänyt näitä lähinnä liukumäkinä. Tätä kirjoitusta kirjoittaessani viimeinkin tuli tarkistettua, mikä pelin nimi on. Kyseessä on cornhole. Nyt vain sääntöjä opettelemaan ja pelit pystyyn!   

Martin Luther Kingin- päivän ajatuksia.

Teininä minulla oli pitkään huoneeni seinällä juliste, jossa luki kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia. Olin saanut julisteen joiltakin messuilta (kyseessä taisi olla tämä laaja kampanja) ja sen sanoma oli minusta hieno. Näin jälkikäteen miettiessä julisteen väritys sopi hyvin teini-ikäisen mustavalkoiseen ajatteluun siitä, kuinka yksinkertaista kaikenlaisen tasa-arvon kannattaminen ja toteuttaminen voisi olla. Aikuiseksi kasvaminen, uusien asioiden oppiminen sekä historiasta että nykyisyydestä, erilaisten ihmisten tapaaminen eri yhteyksissä on saanut kuitenkin ymmärtämään, että tasa-arvoisuus ei edelleenkään ole mikään helppo slogan, harmaita alueita löytyy maailmasta paljon ja niitä pohtiessa oma olo on usein aika voimaton. On olemassa taloudellista, sukupuolten välistä, seksuaaliseen suuntaumiseen liittyvää, rotujen välistä, ikään liittyvää epätasa-arvoa. En luetellut kaikkea, se olisi mahdotonta. Mutta edelleen elämme maailmassa, jossa kaikki ovat kyllä erilaisia, mutta eivät saman arvoisia joko kanssaihmisten mielestä tai virallisestikaan. Tämä ei ollut mikään uutinen, kunhan yritin päästä aiheeseen. 

Yhdysvalloissa vietetään tänään Martin Luther Kingin päivää. Koulussa aihetta on käsitelty poikien kertoman mukaan aika paljonkin. Pienempi on opetellut ulkoa laulun, jonka kertosäteessä lauletaan: We must love each other to survive, let us keep his dream alive. Vanhemman lapsen mieleen ovat jääneet tarinat hyvinkin selvistä epätasa-arvoisuuden merkeistä mustien ja valkoisten välillä sekä se, että Martin Luther King lopulta joutui ammutuksi tärkeän sanomansa vuoksi. Lapset olivat miettineet koulussa myös miten itse jatkaisivat lausetta, I have a dream. Vanhemman lapsen unelma oli, että kodittomia ei enää olisi. (Tämä oli sellainen äidin hiljainen ylpeyden hetki). Nuorempi oli toivonut, että kaikki olisi kaikille ilmaista. Epäilemättä tässä oli mukana hieman Pokémon korttien kiiltoa silmissä. Aikuisen silmin ajatus tuo mieleen aikamoisen sekasorron, mutta lapsen näkökulmasta ajatellen sehän olisi kyllä aika tasa-arvoista. Toisena toiveena kotona keskustellessa olikin lisäksi, että rikolliset oppisivat kunnon työn. Ei huono unelma sekään. Hienoa, että lapset oppivat laajemmin maailman historiaa ja tärkeitä ajatuksia jo tässä vaiheessa. Vastaavasti toki joitakin Suomen historian ja kulttuurin asioita jää vähemmälle käsittelylle tässä vaiheessa. Ehkäpä ne kuitenkin ehtii omaksua vielä matkan varrella ja toivottavasti jotakin oppivat kotonakin. 

 Mies ihmettelee joskus ei niin cooleja harrastuksiani; kuorolaulua, neulomista, kirjallisuuspiiriä. Ensimmäisen tunteen, loukkaantumisen, jälkeen tämä kyseenalaistus on kuitenkin ollut hyödyksi. Sen lisäksi, että aidosti nautin juuri näistä harrastuksista, olen pohtinut mitä muuta hyvää nämä harrastukset tuovat elämään. Erityisesti kuorossa laulamisen kautta sekä Suomessa että täällä minulla on ollut ilo tutustua ja ystävystyä monen ikäisiin ihmisiin. Tämä on antanut näkökulmaa monenlaisiin elämäntilanteisiin ja ajatuksiin. Nautin tarinoista ja vanhemmilla ihmisillä on niitäkin usein enemmän kerrottavanaan. 
Tiedättehän sen lapsena vallitsevan harhaluulon, että omat vanhemmat ovat lähinnä vanhempia, äiti ja isä. Että he ovat olemassa lapsia varten, mikään lasten takia tehty ponnistus tai uhraus ei pahemmin kirvele ja tuskin heillä mitään omia kiinnostuksen kohteita paljoa onkaan. Hiljalleen tämä harhaluulo toki hälvenee aikuistuessa ja loputkin siitä karisee viimeistään siinä vaiheessa, kun saa omia lapsia. Erityisesti muistan asian silloin, kun keskustelen omien vanhempieni ikäisten ihmisten kanssa, jotka eivät ole omia vanhempiani. Eräs kuorokaveri totesikin osuvasti viime lauantain valmennustapahtumassa, että on niin mahtavaa olla porukassa eri-ikäisten ihmsten kanssa. Siinä muistaa, mitä on ollut, näkee mitä on tulossa ja ehkä samalla oppii arvostamaan sitä, mitä itsellä kulloisellakin hetkellä on. Se oli minusta hienosti sanottu, olen samaa mieltä ja kiteyttää sen, mitä olen itsekin paljon miettinyt. Lisäksi harrastuksissa (ainakaan kuorossa) ei ole erityisempiä valtasuhteita tai muita tasa-arvoisuutta ja ystävystymistä sotkevia tekijöitä, kuten esimerkiksi työelämässä joskus saattaa olla. On ihan ok olla boomer, X-sukupolvea, milleniaali, tai jonkun muun sukupolven edustaja. Osa kokemuksista on väistämättä erilaisia, mutta olemme kaikki vuorollamme myös samojen asioiden edessä, riippumatta siitä millainen aika ympärillämme on. 

Hyvää Martin Luther Kingin päivää ihan kaikille.

Giddyup!

Piakkoin olemme olleet puoli vuotta Kaliforniassa. Enää kaikki energia ei kulu uusien asioiden hahmottamiseen ja arkirutiinitovat kutakuinkin hallussa. Arkirutiineihin on kuulunut myös iltakoomailu television ääressä. Päivän aikana inspiraatiota ja intoa löytyisi vaikka mihin, mutta kun ilta saapuu ja lapset nukkuvat, omat voimat riittävät enää iltapalaan ja jaksoon Netflix-viihdettä. Pahimpia ovat illat, jolloin on ensin nukahtanut itse lasta nukuttaessa, kiskonut itsensä vielä hetkeksi hereille ja onnistunut siinä, minkä jälkeen tv-ilta jatkuukin liian pitkään voimatorkkujen turvin tuhoten myös seuraavan päivän jaksamisen. Näitä iltayhdeksän voimatorkkuja ei useinkaan ymmärrä kanavoida siihen hyödylliseen tekemiseen, koska herätessä olo on niin väsynyt, että luova ajattelu ja tekeminen tuntuu yhtä tahmealta kuin paikallinen sokerimuro sormissa. Ehkä uuden vuoden alkaminen tai puolen vuoden etapin lähestyminen sai minut ajattelemaan, etten enää voi syyttää laiskuudestani muuttojärkytystä ja sopeutumisvaihetta. On tullut aika oikeasti miettiä, miten saisin puristettua itselleni lisää aikaa toteuttaa omia harrastuksia, haaveita ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä pysytellä mukana oman alan kehityksessä, vaikka työelämän ulkopuolella nyt olenkin. 

Haahuilin viime viikolla hetken Barnes and Noble-kirjakaupassa. Kotiin päätyi piirustuskirja, kirjoitusopas ja paketti pienen seinävaatteen tekemistä varten. En ole mikään elämäntaito-oppaiden suurkuluttaja, niinpä ostoskoriin singahtanut Writer´s Boot Camp 2 (Rachel Federman) hieman yllätti itsenikin. Ostos oli kyllä hyvä, olen saanut puolikkaasta kirjasta jo paljon vinkkejä kuinka saada ajankäyttö järjestykseen. Tärkeimpiä käytännön vinkkejä tähän asti: Jos haluaa jotakin, on luovuttava jostakin ja mene nukkumaan illalla ja herää aiemmin aamulla ja tee se mitä pitää tehdä paremmalla energialla. Jälkimmäistä olin kerennyt pohtia jo itsekin ja puolisokin sitä ehdotti oman sekä Mark Wahlbergin kokemuksen syvällä rintaäänellä. 
Tänään heräsin viideltä, mutta jatkossa voisin tätä vielä hiukan aikaistaa. Katsotaan, miten kokeilu tästä etenee.

Uutuuskirjan käytöstä käydään kovaa kamppailua. Kumpi ehtii täyttää enemmän sivuja?

Todellisuudessa minulla on päivittäin aikaa omille puuhille muutama tunti. Aikaa on kuitenkin pakko olla enemmän nyt kuin tulevaisuudessa taas työssä käydessä. Kadun varmasti, jos en käytä nyt hyödyksi näitä muutamia hetkiä.  

Kuva internetistä.

Yleensä tämä oma aika ei ole yhtenäistä. Päiväuniaika on meillä arvaamaton, omaa aikaa voi olla reilu tunti tai puolisen tuntia. Välillä pelkäsin lyhyitä päiväunia niin, etten edes tarttunut mihinkään hyödylliseen tekemiseen, jonka keskeyttäminen olisi sitten harmittanut. Tavallaan näin hukkasin siis sen lyhyenkin ajan. Toivon, että pääsisin huonoista tavoista eroon ja olisin hieman tuottavampi jatkossa. Olen jakanut eri päiville eri keskittymisalueet. Yhtenä päivänä kirjoitan joko blogia tai kirjoitusharjoituksia, toisena päivänä luen oman alan artikkeleita. Yhden päivän omistan käsitöille, koska tällä hetkellä vain haaveilen joskus valmistuvista töistä. Huhtikuun alun kuorokilpailukin lähestyy, joten harjoiteltavaa ja opeteltavaa on paljon. Laulaminen saakoon siis oman päivänsä. Viides päivä on liikuntapäivä, mutta tähän päivään mahtunee myös tekemättä jääneiden asioiden tekemistä. Viikonloppuna saan tehdä, mitä huvittaa (kuulostipa kivalta, puhun kuitenkin edelleen siitä tunnista tai kahdesta). 

Sveitsissä asuessa pääsin kokeilemaan uudelleen lapsuuden ja nuoruuuden rakasta harrastusta, laskettelua, mahtavilla ja pitkillä rinteillä. En voinut uskoa, että olin pitänyt harrastuksesta niin monta välivuotta. Tuntui kuin olisi löytänyt itsestään jonkun kadonnen osan, kun jalat hiljalleen muistivat mitä tehdä ja lumi pöllysi takana. Vannoin, että en enää pidä niin pitkiä taukoja hauskasta harrastuksesta, vaikka ihan joka talvinen juttu laskettelu ei senkään jälkeen ole ollut. 
Muutama kuukausi sitten jotenkin hiljalleen ymmärsin jälleen uuden ulottuvuuden nykyisessä asuinpaikassamme. Asumme täällä villiin länteen kuuluvassa osavaltiossa. Aloin haaveilla ratsastamisesta ja hevosista. Niin olen tehnyt oikein tosissani viimeksi noin kymmenen vuotiaana, tuolloin kävin muutamilla ratsastusleireillä ja luin Nummelan ponitalleja ja Hevoshulluja, kuten varmaan jokainen itseään kunnioittava hevostyttö. Laskettelusta saamani hyvä olo mielessäni varasin siis itselleni viime viikonloppuna tunnin maastoratsastusretken. Irvine Regional parkissa järjestetään lähes päivittäin maastoratsastusretkiä, joille voivat aloittelijatkin osallistua. Ratsastaminen oli ihanaa! Opin, että cowboyt työnsivät bootseihinsa luonnossa kasvavaa valkoista salviaa ehkäistäkseen hajuja. Näin lintuja (vihdoinkin myös maantiekiitäjän, kojootin näin ennen joulua, kun se jolkotteli autotien yli), metsäpalosta toipuvia kaktuksia, avaria maisemia. Olisi kyllä tehnyt mieli ravata ja hevonenkin tuntui haluavan mennä kovempaa, mutta kiltisti kuitenkin pysyimme viiden ratsastajan ja kahden oppaan jonossa. Ehdottomasti menen kyllä vastaavalle retkelle uudelleen ja pieni halu heräsi myös osallistua ratsastustunnille, jotta voisin oikeasti palauttaa mieliin niitä pieniä taitoja, joita minulla ehkä hevosen käsittelystä on vielä jossakin. Ilokseni huomasin myös, että kuoron harjoitusleirin illanvietto on "full-on western hoedown". Mitä ikinä se tarkoittaakin, niin ainakin minulla on nyt hyvä syy hankkia itselleni ihan oma cowgirl-hattu. 

Näitä elämyskokemuksiani voinkin nyt käyttää inspiraationa omien tavoitteiden tavoittelussa. Kannattaa uskaltaa yrittää ja vaikka kävisi niinkin huonosti, kuten tälle ensimmäiselle contour-piirustukselleni, voi ainakin sanoa tehneensä jotakin sillä ajalla, jonka on saanut.  

Tämä oli kyllä nolo suoritus. Ehkä ei olisi kannattanut aloittaa tekstiilin muotojen hahmottelusta. Kokeilen paria muuta tehtävää, mutta voi olla, että siemailen kahvini jatkossa ilman, että yritän käyttää sitäkin aikaa hyödyksi.

Joten kiitos ihanasta syksystä Mrs. Fletcher, Witcher, Kuningatar Elisabeth ja Anne with an E. Nyt on aika selvittää täällä 400 mailia Silicon Valleysta etelään How To Live With Myself ihan oikeassa elämässä.

Matkustan ympäri maailmaa.

Joululomalla meillä käytiin taas monta sukupolvien taistelua, enimmäkseen matkustelusta. Lapset haluaisivat olla kotona ja käydä lähipuistossa, me aikuiset haluaisimme käyttää hyväksi sijaintiamme ja nähdä aurinkoista, hienoa Kaliforniaa hieman kotinurkkia laajemmin. Uudelle vuosikymmenelle siirtyminen sai minut miettimään tarkemmin mahdollisia tulevia eroja oman ikäisteni ja lapsieni ikäisten välillä. Kuulun siihen joukkoon (ikäluokkia on varmasti tässä mukana monia), joille matkustelu on ollut hieno ja tavoiteltava asia elämässä. Meihin uppoavat sellaiset seinälle ripustettavat kartat, joihin voi ruksia, värittää tai nastoittaa vieraillut maat ja kaupungit. Postaamme kauneimmat maisemakuvat ja vaikuttavimmat skylinet kuka minnekin mediaan. Kun vuoden lopussa listataan tärkeimmät tapahtumat, ovat matkat poikkeuksetta mukana, mitä enemmän, sitä parempi vuosi. On ihanaa lähteä reissuun ja suunnitella uusia matkoja. Osa meistä nosti halpaa opintolainaa, että pääsisi jonnekin kauemmas, opiskeluun riitti vähempikin raha.  

Lapsena matkustelu oli ainakin minulle melko harvinaista herkkua. Kaikki matkat olivat jännittäviä ja mukavia, mentiin sitten Mikkeliin tai Rhodokselle. Omat lapseni ovat saaneet ja joutuneet matkustamaan enemmän ja ovat kyllä yleensä varsin reippaita reissaajia, kunhan matkaan päästään. Mutta varsinkin täällä on alkanut kuulua nurinaa reissuista. Onkohan uusien paikkojen koluamisesta tullut niin arkipäivää, ettei se ole enää niin jännittävää. Ehkä arvot kasvavat erilaisiksi sen mukaan, mitä on tarjolla. Toki vähempi matkusteluinto tekee hyvää ympäristölle ja täpötäysille turistikohteille, mikäli 2020-luvulla nuoriksi varttuvat omaksuvat laajemminkin ajatuksen, ettei kaikkialle ole pakko päästä. Mielenkiinnolla odotan, millaisia nuoria meille lopulta kasvaa. Ehkä kehittyvä virtuaalimaailma ja pelien hienot maailmat korvaavat osittain aitoa paikasta toiseen kulkemista. Välillä tuntuu ihan ahdistavalta, että Minecraftin maailmat vaikuttavat olevan kiinnostavampia kuin oikea oven takaa avautuva. Toivottavasti kuitenkin kaikista pakollisista retkistä jää mieleen myös hyviä hetkiä ja opetuksia erilaisista oikeista maailmoista. 

Joululomalla teimme ihan vain muutaman pienen reissun. Olimme kaikki vuorollamme kipeinä, joten suosiolla vietimme myös niitä kaivattuja kotipäiviä. Yhtenä päivänä ajelimme Old Town Temeculaan. Halusimme nähdä vanhaa Kaliforniaa ja kyllähän kaupungissa oli tunnelmaa. Nykyajan cowboyt ratsastelivat pääkaduilla kuitenkin Tesloilla ja Ferrareilla sekä melkoisen äänekkäillä moottoripyörillä hevosten sijaan. En oikein saanut otettua edustavia kuvia, kun autoja ja ihmisiä oli joka puolella sen verran runsaasti. Luovutin pian kuvien ottamisen kanssa, joten tässä vain muutama vilaus kaupungin tunnelmasta. 

Uudelle vuosikymmenelle siirryimme San Diegossa. Viivyimme vain vuorokauden verran, mutta kaupungista löytyi ihasteltavaa kaikille ja tuntui jopa siltä, että koko porukka nautti reissusta. Uuden vuoden aattona katsastimme New Children´s Museumin. Se olikin hauska paikka ihan kaikille ja kahvilan ruokakin ihan kelpoa. Illalla kävelimme satamassa ihaillen kaupungin valoja. Vuoden vaihtumiseen otettiin hieman etumatkaa ja juhlimme New Yorkin tahtiin kuuluisaa pallon pudotusta hotellin televisiosta katsellen. Tämä olikin oikein kätevää, kun nukkumaan sai mennä (perheellisten ja väsyneiden) ihmisten ajoissa. Seuraavana päivänä tutustuttiin vielä USS Midway-museoon. Siellä olisi aikuinen väki viihtynyt pidempään, taaperolle riitti lyhyempi visiitti. Menemme uudestaan sitten, kun kaikki perheen jäsenet ovat katsoneet Top Gunin. 

Taapero- ja äitiystävällinen taidehetki.

Isompien poikien suosikki. Monikerroksinen jättimäinen riippumatto. (New Children´s Museum)

USS Midway

Kaupungin valoissa oli tarpeeksi uuden vuoden räiskettä. Irvinessa on iltaisin niin pimeää, että valoloistoa kelpasi katsella.

USS Midway, lentotukialuksen kannella.

San Diegoon jäi vielä paljon nähtävää ja koska sinne ajelee reilussa tunnissa, on sinne päästävä vielä uudestaan, toivottavasti monta kertaa. 

Päätimme joululoman vielä pienellä hiking retkellä Crystal Covessa. Etukäteissuunnittelu jäi tällä kertaa ja se hieman kostautui. Lähdimme ensin kiipeämään kukkuloille, kunnes huomasimme, että vähintään puolet porukasta nurisi niin paljon, että homma ei ollut kovin nautittavaa. Vaihdoimme suuntaa rannalle, jossa taas huomasimme trailin alkuun olevan sen verran matkaa, että voimat tuli käytettyä aloituspisteeseen pääsyssä. Mutta ranta oli kaunis, pelikaanit upeita, aaltojen ääni ja rytmi aina yhtä ihana, eväät sopivan hiekkaisia ja kunto nousi kohisten 12 kilon painoisen elävän selkärepun kera.  

Tällaisia reissutarinoita tällä kertaa. Otsikon lastenlauluun viitaten loman aikana meitä myös hiukkasen onnisti. Aloimme ystävystyä paremmin lähellä asuvan japanilaisen perheen kanssa ja pojat vierailivat jo puolin ja toisin leikkimässä.

Kulissitreffit

Ennen joulua meillä kävivät ensimmäiset vieraat Suomesta. Lapset nauttivat isovanhempien seurasta ja selvästi uusien kotikulmien ja koulun esitteleminen oli tosi tärkeä juttu. Taisivat samalla huomata itsekin, miten monta kivaa asiaa täällä on. Vieraiden lisäksi oli hauskaa saada tuomisia ja maistiaisia Suomesta. Lasten kirjat ja anopin kanssa leivotut karjalanpiirakat on jo ahmittu, karkkeja nautiskellaan niin hitaasti kuin maltetaan. Ensimmäiset vieraat olivat onneksi tottuneita Kalifornian kävijöitä ja itsekin osavaltiossa aiemmin asuneita. Pidemmät turistiretket jäivät nimittäin viikon aikana hieman vähemmälle, kun samalla elelimme myös tavallista arjen aikataulua. Käytimme myös hyväksi tarjolla olevaa lapsenvahtimahdollisuutta ja lähdimme pienelle turistiretkelle ihan kahdestaan.

Warner Brosin studioilla pääsi nyt joulun loma-aikana seikkailemaan Stars Hollown maisemiin. Gilmoren tyttöjen fanina halusin ehdottomasti paikalle tapahtuman aikana vaikka studiot olivat kyllä hieno elämys muutenkin. Alue koostui laatikkomaisista, ulkoapäin aika tylsän näköisistä näyttämörakennuksista, joita oli vaikka millä mitalla. Näiden sisällä kuvataan eri elokuvien ja sarjojen sisäkohtauksia. Lisäksi alueella on suurempia ulkolavasteita. Kierros aloitettiin katselemalla puvustoa ja tarvikkeistoa Aquaman- ja Harry Potter elokuvista. Tämän jälkeen opas kuljetti meitä pienen ryhmän kanssa eri puolilla studioita. Oli hienoa nähdä esimerkiksi Teho-osaston Chicago, jonka koko pituus oli ehkä kymmenen metriä. Uskomatonta, että kohtauksista saadaan kuitenkin niin aidon oloisia. New Yorkin kulissit olivat vähän isommat, noin korttelin kokoiset. Siellä ovat seikkailleet Frendit, Carrie Bradshaw, Batman, Spider-Man ja monet muut. Opas varoittelikin, että osa studioilla vierailevista ihmisistä pettyy, kun sarjojen ja elokuvien elämykset voivat tuntua laimentuvan kulissien näkemisen jälkeen. Itse koin lähinnä suurta ihailua, miten niinkin yksinkertaisilla asioilla saadaan hienoa jälkeä aikaan ja samoja seiniä voidaan käyttää aina vain uudelleen ja uudelleen saaden ne muuttumaan aina tarkoitukseensa sopivaksi. 

New Yorkin kulmia.

Tämä on se seinä, jolla pussattiin ylösalaisin (Spider-Man 2002).

Opas vei meidät myös talk show Ellenin kuvauspaikalle. Osa ryhmästämme oli tästä aivan innoissaan. Oma innostuksemme oli hieman varovaisempaa, vaikka show ihan kiva onkin. Antelias ja kiltti Ellen vaikuttaa olevan todella iso juttu täällä. Talk showta katsomaan pääsee ilmaiseksi, kunhan jaksaa jonottaa muutaman vuoden. Studion ulkopuolella oli oma tuotemyymälä täynnä Ellen-tavaraa, eli eiköhän studioyleisö jonkun hinnan vierailustaan tavalla tai toisella maksa. 

Ellenin showssa ei suvaita varjon varjoa. Siksi tarvitaan paljon lamppuja.

Yksi kierroksen parhaista hetkistä oli tämä kulkukorttikokoelma.

 Innostuneiden kiljahdusten suhde kääntyi vastakkaiseksi, kun seuraavaksi ajelimme katselemaan batmobileja, -veneitä, -pyöriä. Kierros studioilla päätettiin alueelle, jolla sai kuljeskella itsenäisemmin ja tustua näyttelyyn ja kierrellä Stars Hollown lavasteissa. Pääsimme istumaan myös Frendien sohvalle. Kierroksen lopussa oli mahdollisuus vielä kartuttaa tulevien elokuvien budjettia ostamalla matkamuistoja. Moni Gilmore Girls fani poistuikin studiopäivän viimeiselle vaunuajelulle rinnassaan joko Team Logan, Jess tai Dean rintamerkki. Kylläpä harmitti, kun en tajunnut omaani ostaa, Jess olisi tarvinnut kovasti lisäkannustusta. 

Ihana Stars Hollow.

Päivä kahdestaan oli hauska ja onnistunut, pikaisesti valittua ruokapaikkaa (Simmzy´s) myöten. Paluumatkan ruuhkakaan ei tuntunut niin pahalta, kun huolehdittavana oli vain oma kärsivällisyys. 

Elokuvia ja sarjoja katselee nyt jälleen hieman eri silmin. Ei pelkästään studiovierailun vuoksi vaan myös täällä asuminen on alkanut vaikuttaa katselukokemukseen. On outoa, mutta hauskaa, kun näkee elokuvassa tai sarjassa samanlaisen valokatkaisijan kuin kotona tai joku muu asia kuten jalkakäytävät, kasvillisuus, pienet vitsit tai katukyltit tuntuvatkin aiempaa tutummalta.