Uudet vanhat harrastukset.

Muuton jälkeen tuntui tärkeältä päästä lähtemään säännöllisesti johonkin omaan juttuun. Suomessa lauloin Medicanto-kuorossa ja koska laulaminen tuntui taas vauvavuoden tauon jälkeen niin mukavalta, päätin löytää kuoron myös täältä. Olin jo keväällä hieman katsellut vaihtoehtoja netistä ja otin jo parin viikon oleskelun jälkeen yhteyttä lähialueen OC Sound-kuoroon. Lähdin ensimmäiselle vierailulle jo samana iltana, mikä oli hyvä niin en ehtinyt jännittää asiaa enempää. Lyhyen laulatuksen jälkeen siirryin laulamaan baritonien joukkoon. Sain nuottikansion, joita on varta vasten koottuna vierailijoita varten ja nimilapun rintaan. Olin vaikuttunut lämpimästä tunnelmasta eri-ikäisten naisten välillä. Ennen lauluharjoituksia ihmiset kertovat halutessaan hyviä uutisia ja kuulumisia, toisten puolesta iloitaan avoimesti. Harjoitukset päättyvät piirissä loppulaulun ja -huudon kera. Joukkoon oli helppo liittyä, sain paljon opastusta ja apua oikeiden laulujen löytämisessä. Ensimmäisen kuorokerran jälkeen päässä surisi, koska olin esitellyt itseni ja small talkannut niin monelle uudelle ihmiselle, mikä oli tietenkin hieno asia ja sai minut tuntemaan itseni tervetulleeksi. 

Kuoron varsinaiseksi jäseneksi pääseminen on kuitenkin ollut pidempi prosessi. Jokaisen kuoroon liittyvän tulee opetella kaksi laulua ulkoa. Toinen lauluista lauletaan kuoron mukana. Samalla äänitetään oma laulu ja stemman johtaja kuuntelee suoritusta edessä ja arvioi myöhemmin myös tehdyn nauhoituksen. Suoritustaan saa parantaa seuraavilla kerroilla. Toinen laulu lauletaan osana kvartettia ja tuolloin lauletaan yksin omaa stemmaa. Tätä osuutta kuuntelee kuoron johtaja ja stemman johtaja. Koelauluprosessi kestää yleenssä noin 4-6 harjoituskertaa, minkä aikana pääsee jo aika hyvin kiinni myös kuoron ohjelmistoon ja muuhun toimintaan. Jännitin koelauluja kovasti, mutta toisaalta menetelmä on hyvä, koska samantyyppiset vaatimukset jatkuvat myös jäseneksi pääsyn jälkeen. Kaikki laulut opetellaan ulkoa ja ennen esiintymisiä oma suoritus hyväksytetään stemman johtajalla. Ulkoa opettelu on välttämätöntä, koska esiintymiseen liittyy myös koreografioita ja toki ulkoa opettelu helpottaa johtajan ja muiden äänien seuraamista laulaessa. Olenkin viime viikot yrittänyt kuunnella harjoitusnauhoja aina, kun on mahdollsta. Pienintä päiväunille nukuttaessa kävelen taloa ympäri ja kuuntelen lauluja nappikuulokkeilla painaen sanoja muistiin. Laulan keittiötä siivotessa ja autossa koulun parkkipaikalla aina, jos olemme ajaneet koululle liian aikaisin. Ajaessa en harmi kyllä pysty laulamaan, koska se vie liikaa keskittymistä ajamisesta, mutta ehkä sekin vielä onnistuu joskus.

Pari viikkoa sitten läpäisin ilokseni koelaulut ja sain oman kansioni ja nimineulani pienessä tervetuliaisseremoniassa. Sen jälkeen minulla onkin ollut kova työ harjoitella seuraavan esiintymisen lauluja. Ohjelmistoon kuuluu nyt paljon isänmaallisia lauluja. Konsertin aikana matkataan läpi Yhdysvaltain sotahistorian ja mukaan on ujutettu aitoja kirjeitä rintamalta kotiin ja kotoa rintamalle. Eniten päänvaivaa on aiheuttanut jokaisen eri Yhdysvaltojen asevoimajoukon tunnuslaulun opetteleminen, sanoja on paljon ja tempo nopea. Erityistä ongelmaa minulla ei ole ollut laulaa isänmaallisia lauluja. Itselleni laulujen sanoma ei tietenkään merkitse niin paljon, mutta on kuitenkin helppo ajatella lauluja niiden ihmisten kautta, joiden kokemukset ja kotimaa ovat täällä. Ja jos yksi lapsuuden sankareista on ollut Polyanna, voi aina mielessään leikkiä tätä elokuvan kohtausta samalla, kun laulaa "I´m proud to be an american for at least I know I´m free." ja " God bless America". 
Ja opettelu jatkuu konsertin jälkeenkin, joulu tulee nopeasti, eikä täällä taideta laulaa Arkihuolesi kaikki heitä tai En etsi valtaa loistoa. 

Oli tosi hyvä juttu lähteä mukaan uuteen harrastukseen heti muuton jälkeen. Olen saanut arkeen omia tavoitteita ja viikottainen kotoa poistuminen tekee hyvää. Hieno kokemus on myös ollut tavata paikallisia eri ikäisiä ihmisiä ja tutustua amerikkalaiseen kulttuuriin tätä kautta. Eniten taidan kuitenkin tällä hetkellä odottaa ensi kevään kuorokilpailua. OC Sound kuuluu kansainväliseen Sweet Adelines-järjestöön ja huhtikuussa odottavat Regionals-kisat. (Tämähän on melkein kuin Glee!) Kokemus tulee olemaan täysin uusi ja viimeistään ennen sitä on opittava laulamisen lisäksi riisumaan jäykkä totisen esiintyjän haarniska ja todella esiintymään. 

Reilu viikko sitten polkaisin käyntiin toisenkin urheiluharrastuksen. Aloitin sisäpyöräilyn Rush Cyclen tunneilla. Pieni pyöräilysali sijaitsee lähellä ja ensimmäisen kokeilukerran jälkeen totesin tunnin varsin tehokkaaksi viikottaiseksi liikuntamuodoksi. Sanotaanko vaikka, että saan tosissani tehdä töitä, jos joskus vielä jaksan kunnolla polkea kaikki eri koreografiat ja pysyä biitissä mukana samalla tangon päällä punnertaen. Pyöräilysalilla on kuitenkin hauska ja kannustava ilmapiiri ja erilaisia teema-ajoja ja tapahtumia järjestetään paljon. Jokaisen tunnin jälkeen oman ranking tuloksen ja muut tilastot saa sähköpostiviestillä itselleen. Ihan mielenkiintoista ja samalla kummasti kohottaa halua parantaa omaa suoritusta.  

Illat ovat täällä alkaneet pimentyä aiemmin ja tämän myötä ei enää tee mieli lähteä samalla tavalla juoksulenkille kuin alkusyksystä. Ja jos syksyä ei muuten voi ilmasta aistia, on sen voinut huomata ainakin Halloween kauden vyörynä syyskyyn alusta lähtien. Hiljalleen Halloween on hiipinyt kauppojen massiivisilta kausiosastoilta ihmisten kuisteille ja pihoille. Ensi viikolla onkin odotettu trick or treat ilta ja pääsemme ensi kertaa katsastamaan, miten Halloweeniä täällä juhlitaan. Olenkin saanut hyvän tilaisuuden herätellä myös askarteluharrastustani Halloweenin myötä. Ja kuten kaikki, myös tämä harrastus täytyi aloittaa melkein alusta, koska suurin osa tutuista askartelutarvikkeista (lue: järkyttävästä kasasta tilpehööriä) jäi Suomeen lahjoitettuna, myytynä tai varastoituna. Jonkinlaisen kummitusmetsän sain kuitenkin kuistille alulle. Ehkä lisäilemme jotain vielä ensi viikon aikana loppuhuipennukseksi. Huomenna ainakin saamme kurpitsat, kun koululaiset tekevät ensimmäisen field tripin läheiselle maatilalle. Loput Halloween kuulumiset kerron sitten erikseen ensi viikolla. 

Road trip.

Kaliforniaan saapumisen jälkeen minua on ajoittain vaivannut pakonomainen tarve ja kiire nähdä ja kokea kaikkea mahtavaa. Olen ollut tavallaan tilassa, jossa osittain tuntuu kuin olisi pitkällä lomamatkalla ja toisaalta päällä on uuteen asuinympäristöön ja muuttamiseen liittyvät stressitekijät. Välillä on ollut tosi kova halu päästä nopeasti näkemään ja kokemaan kaikkea uutta ja mahtavaa. Osittain huomaan tämän liittyvän oman ympäristön ja alueen hahmottamisen tarpeeseen, toisaalta huomaan tarvitsevani ajoittaista mielialan nostatusta ja muistutusta siitä, miksi tänne kannatti tulla. Konalla- blogissa sattuikin olemaan hieno juttu ilmiöstä nimeltä Moving abroad blues. Tunnistin saman ajoittain hieman alakuloisen vaiheen itselläni tämän jutun luettuani. Ja todellakin, ajoittainen mielialan mataluus tuntuu tosi omituiselta, koska asiat meillä ovat tällä hetkellä varsin hyvin, eikä mitään erityisen suuria vastoinkäymisiä muuttoon ole liittynyt, vaikka toki koko muutto on ollut monessakin mielessä suuri asia koko perheelle yhdessä ja kaikille erikseen.

Jonkinlainen isompi reissu piti siis saada tehtyä oman ja samalla yleisen mielenrauhan saavuttamiseksi. Californian rannikkotien, Highway 1:n, ajaminen ja maisemien näkeminen on ollut haaveeni jo pitkään. Tänne saavuttuamme tien näkeminen kartoissa ja tienviitoissa alkoi poltella entistä kovemmin, joten reitti valikoitui ensimmäisen lomamme kohteeksi melkein itsestään. Meillä oli aikaa pidennetty, neljän päivän viikonloppu, koska koulua ei ollut perjantaina ja maanantaina. Koulun lomapäivät kannattaakin täällä käyttää hyödyksi, ylimääräisiä omia lomia ei myönnetä. Tässäkin on iso ero suomalaiseen kouluun, jossa satunnaiset pidennetyt viikonloput mummoloihin kuitattiin Wilmaan Hyvää reissua-toivotuksin. 

Kohteiksi valikoituivat karttaohjelman matka-aikojen perusteella Irvine-Santa Barbara-Monterey-Cambria-Irvine. Menomatkalla ajoimme enimmäkseen sisämaata pitkin nopeampaa reittiä, tulomatkalla tultiin rantaviivaa pitkin Morro Bayhin asti ja siitä jälleen sisämaan nopeampia teitä kotiin. Enimmillään ajoa yhdelle päivälle oli noin 4 tuntia lapsimatkustajia ajatellen. Tämä aika olikin meidän porukalle toimiva maksimi, vaikka toki rajoittaa paljon sitä, kuinka pitkälle pääsee ajamaan. 

Olin päävastuussa reissun suunnittelusta. Mietin kohteet ja hotellit sekä katsoin valmiiksi leikkipuistoja ja ruokapaikkoja. Matkaan lähteminen hermostuttikin hieman aiempaa enemmän, koska halusin tietysti, että kaikille tulisi hyvä reissu. Suomessa nuorimmainen matkusti hyvin vähän autolla, joten jännitti myös, miten autossa istuminen hänelle maistuu. Autoon pakattiin kylmälaukku täyteen pieniä välipaloja ja juomista, pussillinen leluja, pahoinvoinnin varalta rasia ja pusseja (jos tämän muistaa pakata, sitä ei todennäköisesti tarvita, niin nytkin), ja syksyisemmät takit kaiken varalta. 
Ensimmäisen iltapäivän ajo Los Angelesin ruuhkien läpi olikin ehkä matkan pisin ajo. Emme ehtineet katselemaan auringonlaskua Santa Barbaraan, mutta laski se aurinko moottoritienkin taakse ja värjäsi taivaan kauniiksi. Pimeillä vuorten rinteillä näkyvät tulet säikäyttivät meidät hetkeksi, koska lähdimme matkaan maastopaloriskin ollessa suurimmillaan. Torstai-iltana huomasikin selvästi yltyneen tuulen ja alkoi todella ymmärtää, mistä Santa Ana- tuulissa on kyse. Lähemmäs tultuamme huomasimme kuitenkin, että liekit tulivat hallitusti jostakin piipusta. Emme kuitenkaan keksineet mikä oli kyseisten liekkien tarkoitus. 
Myöhemmin torstaina Los Angelesissa oli syttynyt vakava Saddleridgen maastopalo. 

Pimeässä Santa Barbarassa mietimme illalla millaiseen paikkaan olimme tulleet. Kävimme pienellä kävelyllä 7 elevenissä ja rannassa. Loppuillan nautiskelimme hotellihuoneesta ja television Disney- kanavasta. Aamulla meillä oli muutama tunti aikaa katsella Santa Barbaran maisemia. Vierailimme Stearns Wharfilla ja Chase Palm Parkista löytyi hauska leikkipuisto. Rantatiellä oli lähinnä lenkkeilijöitä, laiturilla ja teillä oli aamulla vielä mukavan väljää ja kaupungista jäi hyvä mielikuva. 

Santa Barbarasta matka jatkui kohti Montereyta. Tämä pätkä ajettiin sisämaata pitkin ensin vuorten yli ja sitten 101 tietä seuraten. Tälle pätkälle ei ollut mitään erityisiä odotuksia maiseman tai pysähdysetappien suhteen. Niinpä näkymät vuorilla ja kukkuloilla yllättivät erittäin positiivisesti. Matkan varrella selvisi myös, että tie, jota ajoimme olikin historiallinen El Camino Real. Tarkoituksena on ollut opetella hieman Kalifornian historiaa ja tämä sattuma oli hyvä aloitus. Tien päällä selvitytymisstrategiamme oli, että päiväunien aikana ajetaan niin pitkälle kuin päästään, sitten pysähdytään ja sen jälkeen loppumatkasta selvitään erinäisin viihdytyskeinoin. Tämä onnistui kaikkina päivinä ihmeen hyvin. 

Montereyssa verryttelimme puutuneita jalkoja ja pakaroita jälleen leikkipuistossa. Jo vuonna 1956 perustettu Dennis the Menace (Ville Vallaton) -puisto on kaiken lukemani hehkutuksen ansainnut. Puistossa oli kaikille hauskaa tekemistä, runsaasti juoksentelutilaa, piiloja, riippusilta, erilaisia liukumäkiä ja kauniit maisemat. Puisto oli myös sopivasti erilainen kotikaupungin leikkipuistoihin verrattuna. Illalla ehdimme vielä syömään Montereyn keskustaan ja ihmettelemään kaupungin iltatunnelmaa. 

Seuraavan päivän ohjelma alkoi tuhdilla aamiaisella Breakfast Clubissa. Majoituimme vilkkaalla North Fremont Streetilla sijaitsevassa motellissa. Kadun varret ovat täynnä motelleja ja erilaisia ruokapaikkoja ja palveluita. Varasin majoituksia noin kuukausi ennen matkaa ja valinnan varaa oli tuolloin enää varsin vähän. Monterey vaikuttaa olevan varsin suosittu kohde monelle. En tiedä, olisiko HBO:n Big Little Lies-sarjalla osuutta asiaan, meidän kohdalla ainakin näin voi sanoa. Me emme päässeet viettämään Montereyn öitämme aivan yhtä hulppeissa puitteissa kuin sarjan päähenkilöt. Kerron vaikka sen verran, että annoimme motellille uuden nimen: Leaky Toilet Lodge. Tästäkin huolimatta lapset toivoivat, että voisimme oleskella huoneessa enemmän... 

Päivä vietettiin kuitenkin suurimmaksi osaksi huoneen ulkopuolella. Aamupäivällä kävimme lyhyillä vaelluksilla Point Lobos luonnonsuojelualueella. Maisemat olivat huikeat ja näimme paljon merilintuja, mm. pelikaaneja, delfiinejä ja merileijonia. 

Söimme kävelyn jälkeen eväitä auton takakontissa, mikä taisi päihittää lasten mielestä monta ravintolareissua. Iltapäiväksi menimme Monterey Bay Aquariumiin. Paikka oli kaikille hieno elämys. Kaloilla ja muilla eläimillä oli suuret, monipuoliset altaat ja oli hyvin vaikuttavaa päästä katselemaan erilaista merten elämää. Akvaario oli myös ihmisille väljä. Käytävillä ja auloissa mahtui liikkumaan hyvin (myös rattailla), vaikka kyseessä on varsin suosittu kohde. Akvaariossa oli paikoittain melko pimeää, joten oma porukka kannatti kyllä pitää lähellä. 

Loppupäiväksi lähdimme vielä ajamaan suositun 17mile drive-reitin, joka mutkittelee Montereyn rannikkomaisemissa ja vaikuttavien huviloiden lomassa. Pysähdyimme hetkeksi myös rannalle ja näimme lisää merileijonia. Ajelun loppuvaiheessa takapenkin matkustajat eivät jaksaneet katsella enää yhtäkään upeaa maisemaa, saatikka pari sataa vuotta vanhaa yksinäistä puuta kököttämässä kallioisella niemellä. Sen sijaan pelihetki kotoisassa motellissa tuntui olevan toivelistan ykkösenä. Niin, jokaiselle jotakin. 

Seuraavana aamuna matka jatkui taas ja nyt päästiin aloittamaan odotettu rannikkoreitti ja ajelemaan Big Surin alueen läpi. Paikka oli uskomaton ja joka ikisen ajetun mailin ja kulutetun dollarin arvoinen. Mutka mutkan jälkeen avautui toinen toistaan hienompia näkymiä. Tien varrella pääsi myös monin paikoin pysähtymään vista pointeille, eli eri kokoisille levikkeille kuvia ottamaan ja maisemia ihailemaan. Suosituin oli Bixby Bridgea ennen oleva alue, sille emme mahtuneet kunnolla mukaan eikä tien varteen hetkeksi seisautettua autoa katsottu kovin suopeasti, joten kuuluisaaa siltaa emme jääneet kovin pitkäksi aikaa fiilistelemään. Onneksi hienoja ja aavistuksen jännittäviä siltoja oli matkan varrella muitakin. Pysähdys- ja ruokapaikkoja Big Surissa oli joitakin. Me pysähdyimme Big Sur River Innissä toisella aamiaisella. Metsässä virtaava pieni, matala joki oli myös hauska seikkailupaikka lapsille. Tien varrella pysähdellessä lapset oli hyvä pitää tiukasti lähellä ja kaukana kallion reunoista. Turvallisimmalta vaihtoehdolta tuntuikin pitää lapset turvavöissä ja napata itse  muutama kuva muistoksi. Pidempiä pysähdyksiä ja vaelluksia kansallispuistoissa reitin varrella olisi ollut hauska tehdä useita. Käytännössä tämä ei kuitenkaan pienimmän kanssa ollut vaihtoehto, vaikka yllättävän reipas ja sitkeä matkustaja koko reissussa olikin. Lyhyellä kävelyllä kävimme kurkistamassa rauhoitetulle rannale laskevaa Mc Way vesiputousta ja samalla näimme hieman kaunista metsämaisemaa punapuineen.

 

Viimeinen yö vietettiin Cambriassa. Yövyimme aivan meren rannalla Sea Otter Innissä. Inn olikin mukavan viihtyisä. Pihassa oli kauniit istutukset ja nuotiopaikat merimaisemilla. Cambrian pikkukaupungissa kävimme syömässä ja ruokakaupassa. Liikkeet ja ravintolat sijatisivat söpöissä taloissa yhden kadun varrella ja joka puolelle oli pystytetty erilaisia variksenpelättimiä ja muita hahmoja. Menimme hetkeksi vielä rantaan katsomaan auringonlaskua ja näimme samalla merileijonia vielä tosi läheltä. 

Seuraavana aamuna hotellin aamupala saapui korissa huoneen ovelle. Kotimatkasta oli tulossa pitkä, mutta ennen pidempää ajoa pysähdyimme vielä Morro Bayssa, jonka halusin ehdottomasti myös nähdä. Morro Bayn ranta näytti auton ikkunasta ihanalta. Tähän kaupunkiin tutustuttiin kuitenkin jälleen pieni hetki leikkipuistosta käsin. Satamassa ui merisaukkoja ja lapset saivat heittää palloa ystävällisen paikallisen miehen koirille. 

 Kotimatkalle valittiin nopein reitti sisämaata pitkin. Ajelimme läpi autioiden, kuivien kukkuloiden, välillä tosi korkeallakin. Metsäpalovaara oli jälleen erittäin korkea ja mietitytti, miten nopeasti tuli todellisuudessa leviäisikään kuivassa kasvustossa. Teki mieli tankata hyvissä ajoin ja sitäkin aiemmin. Hiljaiset, kaksikaistaiset tiet alkoivat kasvaa nopeasti Los Angelesin tullessa lähemmäksi ja ajoseuraa oli taas riittävästi tarjolla. Ohitimme myös Saddlebridgen palon alueita ja näimme helikopterin vielä pudottavan vettä alueelle. Lapset laskivat tunteja ja minuutteja kotiin pääsyyn. 
Sillä koti meille on syntynyt viimeistään tämän reissun myötä. Joskus on hyvä käydä toteamassa hieman kauempana, että ei ole kodin vertaa.

Stay at home, mom.

Olen ollut nyt kotiäitinä pian kaksi kuukautta. Toki olin jo Suomessa ollut reilun vuoden  äitiys- ja hoitovapaalla, mutta jotenkin se kotona vietettävä aika kuuluu Suomessa automaattisesti siihen, kun lapsi on vauva. Jos olisimme jääneet Suomeen olisin ollut tällä hetkellä töissä jo parin kuukauden ajan. Pienin olisi aloittanut päiväkodin ja isommat lapset viettäisivät päivät koulussa ja sen jälkeen iltapäiväkerhossa tai kotona. Kaksi työssä käyvää aikuista yrittäisivät jakaa tasaisesti viennit ja hakemiset, kotityöt, omat ja lasten harrastukset sekä taloudelliset menot. Molemmissa tavoissa elää on omat hyvät ja huonot puolensa, joita aloinkin jo tähän kirjoitella, kunnes tajusin kuinka ennalta-arvattavaa tekstiä syntyi. Eli tiedättehän. On ihanaa, että saa olla aina lastensa kanssa, mutta on AINA lasten kanssa ja niin edelleen. 

Muistan, että Sveitsistä poismuuton jälkeen kaipasimme molemmat hetken selkeää roolijakoa. Arki on helpompaa, kun kaikilla on selvät tehtävät ja enemmän aikaa niiden tekemiseen. Ja kyllä molemmat meillä edelleenkin hoitavat kotitöitä, olen tästä myös aiempaa kiitollisempi. En myöskään koe perinteisen oloista naisen roolia mitenkään ahdistavana tai aliarvioivana. Tiedän hyvin, että osaan tehdä muutakin ja on hienoa, että elämässä voi elellä erilaisia jaksoja. Toki työelämästä pois jääminen aina vähän pidemmille tauoille tuntuu ajoittain kauhistuttavalta, vaikka tiedän, että paluun jälkeen asiat kyllä palaavat mieleen ja uutta oppia alkaa taas kertyä. Silti välillä katselen kollegoiden saavutuksia hieman kadehtien ja samalla miettien ehtiikö itse saavuttaa mitään omalla urallaan. Onneksi en ole luonteeltani liian kunnianhimoinen.

Täällä sitä taas siis ollaan, kotona. Asia on hiljalleen hiipinyt tajuntaan, kun pahin muuttohässäkkä ja uuteen ympäristöön sopeutuminen alkaa olla ohitse. Olen hiljalleen alkanut muodostaa omia rutiinejani ja suunnitelmia mitä minäkin päivänä kannattaa tehdä ja mitä asioita hoitaa milloinkin. Kotikin alkaa tulla tutummaksi. Tietää mitkä pinnat likaantuvat eniten ja miten paljon aikaa mihinkin kotityöhön kuluu. Välillä koko päivä tuntuu menevän aamun sotkujen siivoamiseen, ruokaostoksiin ja pienimmän päiväuniin. Joskus ehdimme hauskoille retkille eri puistoihin. Iltapäivät vietämme koululla puistossa leikkien. Autossa kotimatkalla kuunnellaan usein samat kappaleet, Ikuinen Vappu ja Frisbee. Ja joka kerta, kun takapenkillä lauletaan innokkaasti "eksynyt on Stadin poika", sydän syrjähtää hiukan. 

Iltapäivällä kotona tehdään läksyjä, ihan hirveästi läksyjä. Suomessa olin sitä mieltä, että koulussa annettiin aivan liian vähän läksyjä. Muutaman kerran viikossa tuli muutamia laskuja ja joitakin äikän tehtäviä. Täällä läksyjä on paljon. Maanantaisin oppilaat tuovat kotiin punaiset läksykansiot, joissa on perjantaihin mennessä tehtävät läksyt. Ekaluokkalaisella opeteltavat spelling-sanat ja niihin liittyvät tehtävät, 3-4 matikan monistetta, kirjoitustehtävä, lukupäiväkirja (joka päivä tulee lukea 20min englanninkielistä tekstiä). Mahdolliset kokeet pidetään perjantaisin, mutta ei kuitenkaan aina. Opettaja toivoo, että lapset eivät opettele asioita kokeita varten, joten etukäteen ei kerrota onko koetta vai ei. Tämä on ihan hieno juttu. Ekaluokkalaisen opettaja on muutenkin hienon oloinen nuori ammattilainen, jolla on hyvä ja lämmin asenne työhönsä. Neljäsluokkalainen saa maanantaisin oman kansionsa, jossa on samalla tavalla perjantaiksi opeteltavat spelling-tehtävät ja lukupäiväkirja. Lisäksi joka päivä tulee runsaasti matikan tehtäviä ja vaihtuvia englanninkielen tehtäviä, jotka palautetaan aina päivittäin. Matikan kanssa tulikin iso hyppäys kolmannen luokan jäätyä välistä. Itsekin on saanut taas harjoituttaa laskupäätään, kun käsittelyssä ovat olleet jo kymmenet ja sadat tuhannet. Sanalliset tehtävät kieltä osaamattomalle ovat myös olleet haastavia. Kuten ehkä voitte arvata, läksyissä tarvitaan avuksi aikuista. Välillä kahtakin. Iltapäivät ovat siis kiireisiä, koska läksyissä auttamisen aikana täytyy myös valmistaa joku ruoka, eikä huomionkipeätä taaperoa voi jättää vahtimatta kovinkaan moneksi sekunniksi. Tässä välissä haluaisinkin sydämellisesti kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat valmistaneet sarjan nimeltä Little Baby Bum.

Juttelin joskus Sveitsin kotivuosien aikana mummoni kanssa ja hän huomautti käytönnölliseen tapaansa, että kyllähän sitä kotona on aina jotakin tehtävää. Tämä on aivan totta, vaikka moneen kotityöhön vuosien saatossa helpotusta on tullutkin. Meillä ei useinkaan näytä kotona siltä, että yksi aikuinen olisi päivät huolehtimassa lapsista ja kodista. Samat tutut sotkut ja epäjärjestys ovat löytäneet paikkansa uudessakin kodissa, vaikka kaappeihin mahtuu vielä tavaraa ja esimerkisi leluja on toistaiseksi vielä ihan maltillinen määrä. Mielikuvissani haluaisin olla ihminen, joka ehtisi tehdä kotonakin asiat kunnollisesti. Meillä olisi hyvää, itse valmistettua ruokaa ja itse tehtyjä sämpylöitä edes silloin tällöin. Tietenkin leipoisin näitä lasten kanssa iloisesti, enkä hermostuisi, kun jauhoja leviää kaikkialle. Pitäisin kodin hyvässä järjestyksessä ja jaksaisin viikata vaatteet siististi kaappiin useamminkin kuin sen ensimmäisen kerran. Rakastan neulomista ja kaikenlaista askartelua ja suuri harmi onkin ollut, etten ole ehtinyt tehdä lapsille niin paljon kaikenlaista kivaa kuin ennen lasten tuloa ajattelin tekeväni. Pitäisin itsestäni parempaa huolta ja olisin kivempaa seuraa kaikille, myös perheen toiselle aikuiselle. Tietenkin jaksaisin myös lukea paljon oman alani uutisia ja pitää yllä tietojani. Mutta koska olen myös mukavuudenhaluinen, enkä ollenkaan iltavirkku ihminen, jään näistä tavoitteistani nykyisin reilusti. (Lisäksi nykyisin tehdään aivan liian laadukkaita tv-sarjoja ja pelejä). Ostin kyllä kaupasta tällä viikolla kuivahiivaa ja jauhoja, voihan niihin tavoitteisiin aina yrittää pyrkiä. 

Samantyyppistä ahdistusta koin ehkä vielä voimakkaampana myös töissä ollessa. Koin melkein jatkuvasti, että voisin hoitaa asioita paremmin ja tehdä laadukkaampaa työtä, mutta aikaa ei ikinä ollut riittävästi. Toisaalta hiljalleen alkoi hahmottua, että myös riittävän hyvä on välillä oikeasti riittävää, jos sen hyväksymällä säilyttää oman jaksamisensa ja intonsa. Ehkäpä sovellan oppimaani nyt kotielämään. Riittää siis, että hellan lämpörinkulat eivät enää käryä kuumennettaessa, teräskuppeihin jääköön ne tuskastuttavat jäljet, jotka eivät lähde teräsvillallakaan. (Jos haluat tietää mistä puhun, katso miten täällä joutuu puhdistamaan hellan.) 
Lapset syövät välillä epäterveellisiä muroja ja ovat niistä silminnähden onnellisia, hyväksyn. Puolitoistavuotiaalla on kauppareissulla ruokaa hiuksissa ja likainen paita, mutta ehdimme myös hassutella ja lueskella kotona. Kotona on siistiä ehkä kerran viikossa ja se on jo aika hyvin! Ja ilmeisesti tänne on tullut ihan viihtyisää. Viikonloppuisin nimittäin tahtoo käydä niin, että minun olisi pakko päästä jonnekin ihan muualle, nähdä ympäröivää uutta maailmaa ja kaikkea kivaa oman asuinalueen ulkopuolella ja syödä jotain aivan eri makuista kuin omat kokkailut, muut haluaisivat vain rentoutua kotona.