Jonkinlainen isompi reissu piti siis saada tehtyä oman ja samalla yleisen mielenrauhan saavuttamiseksi. Californian rannikkotien, Highway 1:n, ajaminen ja maisemien näkeminen on ollut haaveeni jo pitkään. Tänne saavuttuamme tien näkeminen kartoissa ja tienviitoissa alkoi poltella entistä kovemmin, joten reitti valikoitui ensimmäisen lomamme kohteeksi melkein itsestään. Meillä oli aikaa pidennetty, neljän päivän viikonloppu, koska koulua ei ollut perjantaina ja maanantaina. Koulun lomapäivät kannattaakin täällä käyttää hyödyksi, ylimääräisiä omia lomia ei myönnetä. Tässäkin on iso ero suomalaiseen kouluun, jossa satunnaiset pidennetyt viikonloput mummoloihin kuitattiin Wilmaan Hyvää reissua-toivotuksin.
Kohteiksi valikoituivat karttaohjelman matka-aikojen perusteella Irvine-Santa Barbara-Monterey-Cambria-Irvine. Menomatkalla ajoimme enimmäkseen sisämaata pitkin nopeampaa reittiä, tulomatkalla tultiin rantaviivaa pitkin Morro Bayhin asti ja siitä jälleen sisämaan nopeampia teitä kotiin. Enimmillään ajoa yhdelle päivälle oli noin 4 tuntia lapsimatkustajia ajatellen. Tämä aika olikin meidän porukalle toimiva maksimi, vaikka toki rajoittaa paljon sitä, kuinka pitkälle pääsee ajamaan.
Olin päävastuussa reissun suunnittelusta. Mietin kohteet ja hotellit sekä katsoin valmiiksi leikkipuistoja ja ruokapaikkoja. Matkaan lähteminen hermostuttikin hieman aiempaa enemmän, koska halusin tietysti, että kaikille tulisi hyvä reissu. Suomessa nuorimmainen matkusti hyvin vähän autolla, joten jännitti myös, miten autossa istuminen hänelle maistuu. Autoon pakattiin kylmälaukku täyteen pieniä välipaloja ja juomista, pussillinen leluja, pahoinvoinnin varalta rasia ja pusseja (jos tämän muistaa pakata, sitä ei todennäköisesti tarvita, niin nytkin), ja syksyisemmät takit kaiken varalta.
Ensimmäisen iltapäivän ajo Los Angelesin ruuhkien läpi olikin ehkä matkan pisin ajo. Emme ehtineet katselemaan auringonlaskua Santa Barbaraan, mutta laski se aurinko moottoritienkin taakse ja värjäsi taivaan kauniiksi. Pimeillä vuorten rinteillä näkyvät tulet säikäyttivät meidät hetkeksi, koska lähdimme matkaan maastopaloriskin ollessa suurimmillaan. Torstai-iltana huomasikin selvästi yltyneen tuulen ja alkoi todella ymmärtää, mistä Santa Ana- tuulissa on kyse. Lähemmäs tultuamme huomasimme kuitenkin, että liekit tulivat hallitusti jostakin piipusta. Emme kuitenkaan keksineet mikä oli kyseisten liekkien tarkoitus.
Myöhemmin torstaina Los Angelesissa oli syttynyt vakava Saddleridgen maastopalo.
Pimeässä Santa Barbarassa mietimme illalla millaiseen paikkaan olimme tulleet. Kävimme pienellä kävelyllä 7 elevenissä ja rannassa. Loppuillan nautiskelimme hotellihuoneesta ja television Disney- kanavasta. Aamulla meillä oli muutama tunti aikaa katsella Santa Barbaran maisemia. Vierailimme Stearns Wharfilla ja Chase Palm Parkista löytyi hauska leikkipuisto. Rantatiellä oli lähinnä lenkkeilijöitä, laiturilla ja teillä oli aamulla vielä mukavan väljää ja kaupungista jäi hyvä mielikuva.
Santa Barbarasta matka jatkui kohti Montereyta. Tämä pätkä ajettiin sisämaata pitkin ensin vuorten yli ja sitten 101 tietä seuraten. Tälle pätkälle ei ollut mitään erityisiä odotuksia maiseman tai pysähdysetappien suhteen. Niinpä näkymät vuorilla ja kukkuloilla yllättivät erittäin positiivisesti. Matkan varrella selvisi myös, että tie, jota ajoimme olikin historiallinen El Camino Real. Tarkoituksena on ollut opetella hieman Kalifornian historiaa ja tämä sattuma oli hyvä aloitus. Tien päällä selvitytymisstrategiamme oli, että päiväunien aikana ajetaan niin pitkälle kuin päästään, sitten pysähdytään ja sen jälkeen loppumatkasta selvitään erinäisin viihdytyskeinoin. Tämä onnistui kaikkina päivinä ihmeen hyvin.
Montereyssa verryttelimme puutuneita jalkoja ja pakaroita jälleen leikkipuistossa. Jo vuonna 1956 perustettu Dennis the Menace (Ville Vallaton) -puisto on kaiken lukemani hehkutuksen ansainnut. Puistossa oli kaikille hauskaa tekemistä, runsaasti juoksentelutilaa, piiloja, riippusilta, erilaisia liukumäkiä ja kauniit maisemat. Puisto oli myös sopivasti erilainen kotikaupungin leikkipuistoihin verrattuna. Illalla ehdimme vielä syömään Montereyn keskustaan ja ihmettelemään kaupungin iltatunnelmaa.
Seuraavan päivän ohjelma alkoi tuhdilla aamiaisella Breakfast Clubissa. Majoituimme vilkkaalla North Fremont Streetilla sijaitsevassa motellissa. Kadun varret ovat täynnä motelleja ja erilaisia ruokapaikkoja ja palveluita. Varasin majoituksia noin kuukausi ennen matkaa ja valinnan varaa oli tuolloin enää varsin vähän. Monterey vaikuttaa olevan varsin suosittu kohde monelle. En tiedä, olisiko HBO:n Big Little Lies-sarjalla osuutta asiaan, meidän kohdalla ainakin näin voi sanoa. Me emme päässeet viettämään Montereyn öitämme aivan yhtä hulppeissa puitteissa kuin sarjan päähenkilöt. Kerron vaikka sen verran, että annoimme motellille uuden nimen: Leaky Toilet Lodge. Tästäkin huolimatta lapset toivoivat, että voisimme oleskella huoneessa enemmän...
Päivä vietettiin kuitenkin suurimmaksi osaksi huoneen ulkopuolella. Aamupäivällä kävimme lyhyillä vaelluksilla Point Lobos luonnonsuojelualueella. Maisemat olivat huikeat ja näimme paljon merilintuja, mm. pelikaaneja, delfiinejä ja merileijonia.
Loppupäiväksi lähdimme vielä ajamaan suositun 17mile drive-reitin, joka mutkittelee Montereyn rannikkomaisemissa ja vaikuttavien huviloiden lomassa. Pysähdyimme hetkeksi myös rannalle ja näimme lisää merileijonia. Ajelun loppuvaiheessa takapenkin matkustajat eivät jaksaneet katsella enää yhtäkään upeaa maisemaa, saatikka pari sataa vuotta vanhaa yksinäistä puuta kököttämässä kallioisella niemellä. Sen sijaan pelihetki kotoisassa motellissa tuntui olevan toivelistan ykkösenä. Niin, jokaiselle jotakin.
Seuraavana aamuna matka jatkui taas ja nyt päästiin aloittamaan odotettu rannikkoreitti ja ajelemaan Big Surin alueen läpi. Paikka oli uskomaton ja joka ikisen ajetun mailin ja kulutetun dollarin arvoinen. Mutka mutkan jälkeen avautui toinen toistaan hienompia näkymiä. Tien varrella pääsi myös monin paikoin pysähtymään vista pointeille, eli eri kokoisille levikkeille kuvia ottamaan ja maisemia ihailemaan. Suosituin oli Bixby Bridgea ennen oleva alue, sille emme mahtuneet kunnolla mukaan eikä tien varteen hetkeksi seisautettua autoa katsottu kovin suopeasti, joten kuuluisaaa siltaa emme jääneet kovin pitkäksi aikaa fiilistelemään. Onneksi hienoja ja aavistuksen jännittäviä siltoja oli matkan varrella muitakin. Pysähdys- ja ruokapaikkoja Big Surissa oli joitakin. Me pysähdyimme Big Sur River Innissä toisella aamiaisella. Metsässä virtaava pieni, matala joki oli myös hauska seikkailupaikka lapsille. Tien varrella pysähdellessä lapset oli hyvä pitää tiukasti lähellä ja kaukana kallion reunoista. Turvallisimmalta vaihtoehdolta tuntuikin pitää lapset turvavöissä ja napata itse muutama kuva muistoksi. Pidempiä pysähdyksiä ja vaelluksia kansallispuistoissa reitin varrella olisi ollut hauska tehdä useita. Käytännössä tämä ei kuitenkaan pienimmän kanssa ollut vaihtoehto, vaikka yllättävän reipas ja sitkeä matkustaja koko reissussa olikin. Lyhyellä kävelyllä kävimme kurkistamassa rauhoitetulle rannale laskevaa Mc Way vesiputousta ja samalla näimme hieman kaunista metsämaisemaa punapuineen.
Viimeinen yö vietettiin Cambriassa. Yövyimme aivan meren rannalla Sea Otter Innissä. Inn olikin mukavan viihtyisä. Pihassa oli kauniit istutukset ja nuotiopaikat merimaisemilla. Cambrian pikkukaupungissa kävimme syömässä ja ruokakaupassa. Liikkeet ja ravintolat sijatisivat söpöissä taloissa yhden kadun varrella ja joka puolelle oli pystytetty erilaisia variksenpelättimiä ja muita hahmoja. Menimme hetkeksi vielä rantaan katsomaan auringonlaskua ja näimme samalla merileijonia vielä tosi läheltä.
Seuraavana aamuna hotellin aamupala saapui korissa huoneen ovelle. Kotimatkasta oli tulossa pitkä, mutta ennen pidempää ajoa pysähdyimme vielä Morro Bayssa, jonka halusin ehdottomasti myös nähdä. Morro Bayn ranta näytti auton ikkunasta ihanalta. Tähän kaupunkiin tutustuttiin kuitenkin jälleen pieni hetki leikkipuistosta käsin. Satamassa ui merisaukkoja ja lapset saivat heittää palloa ystävällisen paikallisen miehen koirille.
Kotimatkalle valittiin nopein reitti sisämaata pitkin. Ajelimme läpi autioiden, kuivien kukkuloiden, välillä tosi korkeallakin. Metsäpalovaara oli jälleen erittäin korkea ja mietitytti, miten nopeasti tuli todellisuudessa leviäisikään kuivassa kasvustossa. Teki mieli tankata hyvissä ajoin ja sitäkin aiemmin. Hiljaiset, kaksikaistaiset tiet alkoivat kasvaa nopeasti Los Angelesin tullessa lähemmäksi ja ajoseuraa oli taas riittävästi tarjolla. Ohitimme myös Saddlebridgen palon alueita ja näimme helikopterin vielä pudottavan vettä alueelle. Lapset laskivat tunteja ja minuutteja kotiin pääsyyn.
Sillä koti meille on syntynyt viimeistään tämän reissun myötä. Joskus on hyvä käydä toteamassa hieman kauempana, että ei ole kodin vertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti