Koti-ikävästä kiitollinen.

Torstaina Yhdysvalloissa juhlitaan kiitospäivää, joka vaikuttaa olevan täällä hyvin tärkeä ja suuri juhlapäivä. Ruokakaupoissa on koottu kaikenlaiset perinneruoat kätevästi näkyville, perusleivontatarvikkeita löytyy nyt yllättävän helposti, eikä niitä tarvitse kovin kauaa etsiskellä, toisin kuin pari kuukautta sitten. Halloween koristeiden tilalle vaihtuivat nopeasti sadonkorjuusta, kiitollisuudesta ja perheen yhdessäolosta muistuttavat koristeet. "Happy Thanksgiving"- toivotuksia on sadellut marraskuun ensimmäisistä päivistä lähtien ja koulustakin tulee kolmen päivän loma, joista tosin yksi päivä taitaa mennä itsensä Abraham Lincolnin piikkiin. Kuinkahan hänen synttäreitään huomenna juhlisimme?

Kiitospäivänä aion kokata. Bataattilaatikko vaahtokarkkikuorrutteella on ehkä liikaa ja kalkkuna nautitaan tämän lehden kansikuvasta, mutta jotakin uutta aion kokeilla.

Olemme painiskelleet koti-ikävän tunteen kanssa itse kukin viimeisten kuukausien aikana. Välillä tulee hetkiä, jolloin kysyy itseltään, miksi oikein olemme täällä, mitä me täällä teemme? Lapset kaipaavat kavereitaan, niin minäkin omiani. Eniten kaipaan mahdollisuutta nähdä isovanhempia ja sisaruksia suhteellisen helposti, vaikka se Suomessakin aina oman vaivansa ja usean tunnin matkan vaatii. Olen kaivannut itselle tuttua liikkumista paikasta toiseen, Helsingin keskustaa, työskentelyn tuomaa lisää omaan identiteettiin ja uskomatonta kyllä, jopa syksyn pimeyttä. Oman paikan hakeminen jälleen uudelleen tietäen samalla, että kaikki tulee olemaan väliaikaista, on ollut haastavaa. Samalla, kun olen tunnistanut, että ajoittainen alakulo on varmasti koti-ikävää ja sopeutumisen vaikeutta, olen kokenut syyllisyyttä tunteistani. Mehän olemme ihan mahtavassa paikassa! Olemme toteuttaneet pitkäaikaisen haaveen ja päässeet tänne asti. Syksy on ollut auringontäyteinen ja ihana, miten kehtaankin edes pienen hetken kaivata harmaassa sumussa murjottamista ja märkiä kenkiä. Jotenkin järkeilin, että tämä hieman absurdi kylmenevän ja pimenevän syksyn ajoittainen kaipuu liittyy varmasti johonkin sisäiseen vuodenaikakalenteriin. Siihen, miten on tottunut ympäristön muuttuvan kulloiseenkin aikaan vuodesta. 

Balboa Island, Newport Beach

Oma pahin ikäväni alkoi hiljalleen mennä ohi, kun keskityin enemmän siihen, mikä aiemmin elämässä tuntui kaipaavan muutosta ja siihen, mikä kaikki täällä on paremmin tai ainakin yhtä hyvin kuin kotoisassa Suomessakin. Olen oikeastaan koti-ikävästä kiitollinen. Vaikka välillä on ikävä, se tarkoittaa myös sitä, että olemme nyt perheenä täällä kokemassa jotakin täysin uutta. Saimme tilaisuuden elää arkea hetken eri tavalla ja seikkaillakin vähän. Näemme maailmaa, kehitymme monissa taidoissa, laajennamme ystäväverkostoamme ja löydämme luultavasti itsestämmekin paljon uutta. 

Mitä asioita täällä uudessa arjessa sitten arvostan ja pidän hyvänä? 
Pidän amerikkalaisesta tyylistä kehua ja kannustaa toisia. Tätä tehdään koko ajan, lapsille ja aikuisille. Ja se tuntuu hyvältä. Ihan sama, onko joku asia tehty ihan hyvin vai todella hyvin, mutta on oikeasti kiva kuulla "Good job!" Se kannustaa eteenpäin. Olen huomannut, että varsinkin keskimmäinen lapsista on todella mielissään saaduista kehuista ja hänelle onkin kehittynyt hiljalleen aika hieno motivaatio koulutehtävien tekemiseen. Tuskin tämä on kokonaan kehujen ansiota, mutta ei niistä varmasti haittaakaan ole. Seuraava haaste onkin omaksua tämä kehumisen taito myös itse. 

Poikien uusi koulu on ollut aivan mahtava. Olen todella vaikuttunut siitä, miten kaksi kieltä täysin osaamatonta, uusissa tilanteissa hieman arkaa poikaa ovat sujahtaneet uuteen kouluunsa. Tottakai aamulla on välillä ikävä herätä, eikä tekisi mieli mennä kouluun ja niin edelleen, mutta päivien jälkeen yleensä haen tyytyväiset ja iloiset pojat kotiin. He puhuvat kavereista, koulun opettajista ja rehtorista mukavasti ja kertovat kivoja juttuja. Koulun pienet tapahtumat, kuten joka keskiviikkoinen jäätelönmyynti ja viikon takaiset kirjamessut ovat olleet tärkeitä juttuja, samoin opettajilta saatavien pisteiden kerääminen, joilla voi hankkia itselleen pieniä tai hieman suurempia palkintoja. Iltapäivisin koulun läheiseen puistoon kerääntyy porukkaa leikkimään, oikeasti leikkimään, kännykät eivät ole lapsilla mukana koulussa. Tuskinpa suurimmalla osalla nuoremmista alakoululaisista vielä edes on omia puhelimia. Opiskeltavaa toki riittää paljon ja läksyt, kirjojen lukeminen ja muut tehtävät on hoidettava tarkasti. Poissaoloista ollaan hämmästyttävän tarkkoja. 
Kaiken kaikkiaan koululla vallitsee kuitenkin ulkopuolellekin aistittava mukava ilmapiiri. Lasten ja opettajien ilmeet ovat iloisia, toisia huomioidaan ja pieniä kiistatilanteita lukuun ottamatta ikävän oloista kiusaamista ei ole kuulunut tai näkynyt. Koska pojat ovat englantia vasta opettelevien luokilla, tulevat luokkakaverit hyvin eri puolilta maailmaa. Tämä on laajentanut hienosti poikien käsitystä maailmasta, erilaisista ihmisistä, kielistä ja kulttuureista. Lapset ovat oppineet erottamaan kiinalaisen ja japanilaisen, vaikka nuorempi koululainen onkin antanut yhdelle aasilaispainotteiselle kaveriporukalleen nimeksi kiinaryhmä. 

Tänään koululle ajaessa, käynnissä oli opettajien ja oppilaiden välinen jalkapallo-ottelu. Koko koulu oli katsomassa.

Välillä minusta tuntuu, että lapset ovat saaneet lisää ihan vain lapsena olemisen vuosia tänne muuton jälkeen. Leikkiminen lisääntyi hurjasti, pelaaminen vähentyi jonkin verran, ehkä juuri sen häiritsevän ja ajoittain huolestuttavan osan verran. Ulkona on mukava puuhastella, urheilla ja leikkiä, uimme kaikki aikaisempaa enemmän. Lasten kanssa ollaan aina ja kaikkialla, kotona ja ulkona. Välillä tämä rasittaa, koska ehdimme jo tottua siihen, että isommat pojat pärjäävät hetken kahdestaan kotona tai voivat leikkiä myös yksin ulkona. Toisaalta tiedämme koko ajan, mitä milloinkin tapahtuu ja tarvittaessa voimme auttaa eteen tulevissa hankalissa tilanteissa heti. Koska kännyköitä ei käytetä vielä koulussa ja kaveriporukoissa omin päin, ovat pois jääneet ikävät some-maailmaan ilmentymät, joita jo alaluokilla alkoi hiljalleen Suomessa tulla vastaan. Tiedän toki, että tähän asiaan luultavasti olemme saaneet vain muutaman vuoden armonajan ja nämä asiat tulisivat täälläkin vastaan myöhemmin. 

Koska tulimme tänne ilman minkäänlaista tukiverkostoa, on kaikkien täytynyt alkaa luomaan omaa verkostoaan melkein alusta. Toki Suomessa sukulaiset ja ystävät eivät minnekään katoa ja kiitollinen olen myös facetimesta ja muista yhteydenpitokanavista, jotka tuovat tärkeän ripauksen tukiverkkoa myös tänne. Tutustuminen ja ystävystyminen on välillä rankkaa ja vaatii itseltä aina jonkinlaista heittäytymistä. On niin erilaista aloittaa tutustuminen aivan alusta kuin viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka tietävät kaikki vaiheesi lapsesta tai nuoresta lähtien. Monesti tulee mietittyä millainen vaikutelma itsestä jää uudelle tuttavalle, jonka on tavannut vasta täällä, missä olen vielä ainakin toistaiseksi vähän hukassa kaikesta. Vieraalla kielellä kaikki on vielä tuplasti hankalampaa, kun ei ihan saa sanottua asioita niin kuin ehkä tarkoittaisi tai haluaisi. Kaikki kunnia taas lapsille, jotka ovat tehneet uusia ystäviä ilman yhteistä kieltä. 
Meitä kaikkia on kuitenkin onnistanut ja olemme tehneet ja saaneet uusia ystäviä, ihan pienimmästäkin alkaen. Tästä olen erityisen kiitollinen. 

Kaipaus entiseen tarkoittaa käytännössä siis mahdollisuutta uuteen. Toisaalta se kertoo myös siitä, että siihen entiseen on varmasti myös hienoa palata sitten kun sen aika on. Ikävä on varmasti tunne, joka silloin tällöin saa tullakin, kunhan opettelee ymmärtämään myös sen kääntöpuolen. 

Balboa Islandin ihanat talot. Vaikka olemme saaneet monia mahdollisuuksia, näistä asumuksista voi varmasti vain haaveilla. Ja sen kyllä tein.