Kirjoittelen lӓhtӧӧn ja saapumiseen liittyviä asioita nyt reilusti tulomme jälkeen. Elämä on ehtinyt nyt kahdessa viikossa normalisoitua sen verran, että meillä on toimiva nettiyhteys myös kotona, ei pelkästään uima-altaalla. Lisäksi jonkinlaisia voimavaroja alkaa jo löytyä muuhunkin puuhaan kuin nukkumiseen ja kodin varustamiseen.
Lähtöpäivänä kaikkia jännitti jo kunnolla. Pienin lapsistamme oli sairastunut alle viikkoa ennen lӓhtöä ja juuri ja juuri ehtinyt parantua. Pelotti, miten lento tulisi sujumaan. Asunto oli tyhjennetty ja siivottu (kerrankin siivousfirma!) jo edellisenä päivänä täysin valmiiksi ja se oli hyvä ratkaisu. Viimeisenä aamuna matkalaukut aiheuttivat vielä ongelmia. Jo kerran punnitut laukut olivat lihoneet merkillisesti ja osa joutui tiukalle dieetille. Lentokentällä vaihdoimme kaiken käteisen dollareiksi ja kulutimme viimeiset euron kolikot purkkaan ja karkkiin. Ihan kuin minkӓ tahansa lomamatkan lopussa, kun täytyy päästä eroon vieraasta valuutasta.
Lentokoneessa 1-vuotias hermostui totaalisesti heti alussa. Pitelin rimpuilevaa ja karjuvaa lasta nousun ajan, kunnes hän vihdoin nukahti kaikkien helpotukseksi. Edessämme ollut matkustaja teki high fiven vierustoverinsa kanssa kurkattuaan rivillemme. 1-vuotiaalle on vielä hankala selittää miksi vietämme 10 tuntia paikallaan istuen, eikä lahjontakaan aina auta. Onneksi loppulento meni hyvin. Pari tuntia touhuilua penkissä ja loppuaika unta. Isommat lapset viihtyivät mainiosti viihdekeskuksen, kännykän ja tarjoilun kera. 9-vuotiaalle lento oli luultavasti unelmien täyttymys ruutuajan osalta. Hänelle ja minulle lento olikin uneton, eri syistä kuitenkin. Pelkäsin, että pienin putoaa penkiltä, jos nukahdan. Niinpä lentoni kului lukuisia toisten valitsemia elokuvia edellä olevien ruutuja salakatsellen. Lennon seurannassa jättikokoinen kone lipui tuskallisen hitaasti ensin Grönlannin, sitten Hudsonin lahden ja lopulta Pohjois-Amerikan mantereen yli perille.
Lennon jälleen oli vuorossa passien tarkastus. Ihmisiä oli valtava määrä ja jokaisen
labyrinttikarsinan jälkeen tuntui avautuvan aina vain uusi kiertoreitti. Ohituskaistoja lasten
kanssa kulkeville ei tunnettu. Yritin skarpata tulevaan tenttaukseen ja jännitinkin vähän.
Ajattelin Ellis Islandia ja mietin, että ehkä kuitenkin selviämme nopeammin kuin entisaikaan maahan tulleet. Lopulta kuitenkin selvisimme vain sormenjäljillä ja valokuvalla. Welcome to LA, luki jossain.
Laukut tulivat onneksi perille kaikki. Hotelliin ajava, jokseenkin resuinen shuttle löytyi myös melko helposti. Lentokentän noutoliikenne tuntui sekavalta, ruuhkaiselta ja meluisalta, iltailma lämpimältä. Samassa kyydissä suurperhe Indianasta oli matkalla samaan hotelliin lentojen myöhästymisen vuoksi. Paljon puhuttu amerikkalaisten ystävällisyys konkretisoitui small talkin ja laukkujen kanssa saadun nostoavun myötä.
Koko yön valvomisestaan ylpeä 9-vuotias simahti shuttleen ja loputkin perheestä pian hotellihuoneen omituisesti pedattuihin sänkyihin.
Koneessa hyvin nukkunut 1-vuotias kuitenkin varmisti, ettei aikaero olisi helposti selätettävissä. Herätys kuului klo 02. Aikaisen aamun tunnit huoneessa oli katseltu Mikki Hiiren kerhotaloa, syöty sipsejä, mehua ja rusinoita. Televisio olikin luksusta, jota myöhempinä aamuöinä tulisimme kaipaamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti